Viime aikoina on unirytmi hieman mennyt nurinkuriseksi ja nukahdan vasta aamun pikkutunneilla. Viime yö meni kuitenkin kokonaan ilman unta kun pääsin todistamaan kahden ihanan chihumihun syntymää ja pääsin tänään aikaisin nukkumaan. No tulihan tuossa nukuttua 21.30-03.00 ja sitten heräsinkin piirteenä. Kuume pitää mua hereillä öisin, kun se on päättänyt nousta jo monen kuukauden ajan, joka kerta ruoan jälkeen ja öisin. Maha tulee samalla törky kipeäksi, paino onkin taas tippunut puolet siitä mitä sain takaisin viime kesästä. Mutta oikeestaan tällä painolla oon ihan suhteellisen tyytyväinen kroppaani.
Mä puhun paljon oireista ääneen mutta viime aikoina oon yrittänyt olla välittämättä mun mahakivuista ja kuumeesta, koska mut leikattiin silloin helmikuussa juurikin samojen mahakipujen takia ja mitään ei löytynyt mistään. Niinpä menin vasta pari viikkoa sitten lääkärin juttusille, tulokset kaikista testeistä saan vasta parin viikon päästä.
Mua turhauttaa ihan hirveesti se että kokoajan olo on jotenkin epänormaali ja tunnen olevani sairas. 2 vuotta sairauseläkettä lähenee kohta ja olo vaan ei ole normaali. Fyysiset vaivat kolottaa kokoajan kropassa ja mä haluaisin tulla terveeksi! Kuitenkin oon monesti miettinyt mun mielenterveyttä ja sitä että oonko mä oikeesti sairas vai kuvittelenko mä kokoajan ittelleni jotain oireita ja lisää vaan lääkärillä juoksemisia. Mutta kyllä mä vaan oon niin vakuuttunut että jossain jotain vikaa on kun kipujen takia tulee monesti itkettyä ja kuumemittari näyttää 37.0-38.2.
Muutama päivä sitten mun sisko sitten sanoi nuo samat ajatukseni ääneen ja hitto vie kun se vihlasi kovaa. Itku siinä pääsi ja tuntui siltä että kukaan ei enää usko siihen että mun kropassa on jotain vikaa jo ennenkuin tulokset testeistä on edes tullut ja uskoo siihen että mä teen kuumeen/lämmön itselleni ja mahakivut on vain normaaleja tai johtuu siitä etten syö tarpeeksi päivän aikana. Siihen äitikin tokaisi että mun pitäisi alkaa pitämään kirjaa mun olotiloista että voisin nähdä mikä mua minäkin päivänä vaivaa?!? Ja ketä varten mä niin tekisin? Mun perhettä vai että ne uskoo että oon ollut jo kaksi vuotta sairaana?!
Kyllä siinä vaiheessa taas paloi käpy ja muistin taas että parempi olla puhumatta omista vaivoista ja oloista muille, kun ei siitä saa kun pahan olon.
No toinen mistä mä olen kärsinyt koko elämäni on se että mun siskot on tosi pieni kokoisia, saman pituisia suunnilleen kun mäkin mutta jokainen mun sisko painaa alle 55kiloa, ihanne painonaan ne pitää 50 kiloa. Kun mä taas painan 50 kiloa niin oon syömishäiriö klinikalla potemassa rytmihäiriöitä ja kamalaa oloa. Mun kropan normaali paino onkin noin 57-65 kiloa. No nyt kun olin laihtunut mahakipujen vuoksi aika monta kiloa niin sanoin ruokapöydässä sen ääneen mun perheelle ja sisko sitten päätti siinä vaiheessa sanoa "siis täh, painoitko sä just vielä 15kiloa enemmän kun mä ja vieläkin painat 7kiloa enemmän kun mä nyt?!" -Joo, rakas siskoni olen niin teen, olen läski.
Äh, kuinka vihaankaan painosta puhumista. Minusta piti tulla ammatiltani urheilija, kun taas siskoni eivät juuri ole koskaan edes juossut 100m pitempään, pakosta. No okei, on niilläkin niitä hetkiä kun saa liikuntainnon, joka kestää muutaman hetken ja vanhimmalla siskollani menee melkeinpä aina liikunnan ilo laihduttamisen pakon puolelle. Minulla kai on lihasta edelleenkin kropassa ja valitettavasti se vaan painaa enemmän kuin rasva. Sitä minä aina yritän todistella itselleni, miksi painan niin paljon enemmän kuin siskoni vaikka kaikki olemme suht samankokoisia.
Mutta kun ei sitä omaa painoa tai sairautta pitäisi joutua todistelemaan itselleen eikä muillekaan.. Joten taidan pysyä taas hiljaa itsestäni ja kuunnella vain muiden juttuja ja puhua vaikka säästä tästedes, kun ei saa kuin pahan mielen ku kertoo itsestään. Taidan hilpaista ulos hetkeksi viilentymään, jos saisin tämän hien laskeutumaan ja ehkä vielä pään takasin tyynyyn. Hyvää yötä!
