Long time no see.

Muutama vuosi vierähtänyt, kun viimeksi täällä olen käynyt. Onpa rankkaa muistella elämäni kauheimpia vuosia. 3,5vuotta siinä meni sairaseläkkeellä, päästä takaisin elämään. Burnout ja syömishäiriö,  mitäpä muutakaan olisi voinut olettaa liian kiltiltä ihmiseltä joka tekee kaiken täysillä tai ei ollenkaan. Tänä vuonna olen käynyt jo 4 vuotta saman tyypin kanssa juttelemassa traumoistani, vääristyneistä käyttäytymismalleista ja ihan vain oppimassa itsestäni. Muutaman vuoden enemmän saanut ylipäätään apua. Vuosi sitten loppui kaikki terapiatuet, mutta kyllä se oli hyvä päätös jatkaa käyntejä, vaikka sitä omasta pussista maksaakin. En varmasti olisi jaksanut näin hyvin muuten. Kyllä jokaisen ihmisen tulisi käydä juttelemassa ammattilaisten kanssa, minut se ainakin on  pelastanut.

Olen päässyt hyvin takaisin jaloilleni ja takaisin ahkerasti työntekijäksi, tosin yrittäjänä nykyään. En vaihtaisi sitä mihinkään, vaikka joskus se onkin ihan helvetin rankkaa tälläiselle kaikesta stressaavalle ihmiselle. Mutta nykyään osaan pitää vapaapäiviä ja kuunnella kroppaa. Nytkin sydän käynyt vähän ylikierroksilla niiniin päätin pitää pitkän viikonlopun, ihanaa! En halua enää koskaan kokea sitä työpaikkakiusaamista mitä näin kilttiä ihmistä kohtaan oli. Uskon että karma hoitaa kenellä menneisyydestä löytyy pisto sydämessään.

Oma kroppa ja mieli ei ole edelleenkään antanut minulle mahdollisuutta palata liikunnan täyteiseen elämään, kroppa ei kestä sitä mihin olen tottunut ja mieli ei halua sitä että palaan takaisin vanhaan liikasuorittamiseen. Pelko ohjaa paljon liikkumista,  mutta myös kroppa pistää vastaan kaikin keinoin. Mutta uskon että vielä joku päivä mä olen taas timmissä kunnossa. Vaikka rakastan nykyään mun kroppaa juuri tälläiselle kun se on. Se on paljon sanottu multa! Mutta olen tajunnut sen että vaikka mun mieltä on koeteltu helvetisti tän elämän aikana niin mun kroppa on joutunut myös kestämään paljon, ilman jokaista lihasta, selluliittia ja niveltä mä en olis tässä. Oon siis mielettömän kiitollinen mun kropasta,  se on ollut mieletön tässä elämässä ja oon onnellinen juuri tälläiselle kuin olen <3

Elämässä on tapahtunut vaikka mitä näinä vuosina ja viiden vuoden yrittämisen jälkeen ero lopulta tuli kun minä jatkoin vahvana elämääni. Elelen nykyisin avoliitossa ihanassa omassa kodissa miettien edelleenkin mitä haluan tulevaisuudelta, onko tämä se mitä haluan vai elänkö omaa unelmaani, enkä yhteistä. Miten oppisin tuntemaan ja rakastamaan täysillä ja miten uskaltaisin taas luottaa johonkin joka haluaa jakaa elämänsä kanssani.. Miten minusta tulisi parempi ihminen ja onnellisempi. Mitä minä oman elämäni päähenkilönä haluaisin elämältäni.  Mutta olen päättänyt että elän päivä kerrallaan katsoen mitä elämä tuo tullessaan. Nyt juuri tässä on hyvä olla, mutta mun tapana on ollut aina ajatella asiat kaikin päin, mun päässä on aina aikamoinen keskustelu menossa..  Saa nähdä mitä elämällä on annettavana!

Yksi asia minua mietityttää edelleen hirveästi; haluanko koskaan lapsia? Haluanko että lapseni joutuisi koskaan kokemaan asioita mitä minä olen joutunut kokemaan,  haluanko että lapseni näkee pahuutta tai sairastuu niinkuin minulle kävi.. Samalla minua pelottaa tuleeko kukaan katsomaan minua kun olen mummo, muistaako kukaan olemassa oloani. Vai olisikohan aina menossa oleva mummeli joka ei kaipaisikaan kyläilijöitä.. No katsotaan jos se joku päivä tuntuu oikealta tai jos sellainen vahingossa tulee tai jos minulla edes on ikinä mahdollista saada lapsia, siitä en ole ollenkaan varma kun kaiken maailman hormoniongelmia syömättömyyteni aikanaan aiheutti.

Toivoisin että jokainen ihminen joka tarvitsee ja vaikka ei tarvitsisi, kävisi juttelemassa ammattilaisten kanssa. Toivoisin että jokainen ihminen arvostaisi omaa kroppaansa, ei arvostelisi sitä. Me jokainen olemme erinäkösiä ja kokoisia, mutta kehomme on asuntomme tämän pallolla vierailun ajan. Se on liian lyhyt että kannattaa stressata siitä kuinka paljon painaa. Hyvä mieli lähtee sisältäpäin,  sillä ei ole väliä painaako 86kiloa vai alle 50kiloa, kokeiltu on.

Kaikkea hyvää jokaiselle joka tänne vielä eksyy <3

Terveisin nykyään 30 vuotias nuori aikuinen, joka nykyään popsii ainoastaan lisäravinteita silloin kuin muistaa.

Ps. Karnitiini on  ihan hemmetin hyvä aine, se paransi mut loppujen lopuksi väsymykseltä. Jos niitä vielä muistaisi popsia,  niin pysyis poissakin.. :D

Minä.

Huomaa että mä olen kuumeessa kun kerrankin kirjottelen tänne. Aloin ajattelemaan tätä blogia tänään ja miettimään onkohan tämä enää ajankohtainen. Minä en nimittäin ole enää yhtään sellainen kun täällä olen kirjoittanut. Lisäksi moni luulee että minä olen oikeasti sellainen kun minä täällä olen kirjoittanut. Mutta ei, oikeasti minä olen nykyään elämän iloinen, onnellinen ja tasapainoinenkin, mitä nyt mun hulluutta lukuunottamatta.

Olen suhteellisen menevä, vaikka en olekkaan enää ADHD 24/7 tekemässä jotain. Olen nykyään oma itseni ja osaan taas nauraa ja nauttia tästä elämästä. Olen oppinut ottamaan elämän vähän iisimmin, niinkuin tänään luin elämä ei ole kenraaliharjoitus. Me elämme tänään, tässä hetkessä. Huomisesta ei vielä ole tietoakaan. Minä olisin onnellinen eletystä elämästäni jos joutuisin nyt lähtemään. Olen tehnyt paljon virheitä elämässä mutta myös oppinut niistä.

Siksi mietinkin että kun kirjoitan julkisesti blogiani niin menetänkö maineeni loppuelämäksi jos jätän tämän auki luettavaksi jatkossakin? Osaatteko te rakkaat lukijat ymmärtää sen että minä en ole sama asia kuin kirjoitukseni täällä. Minä en ole sama asia kuin blogini ja minä en ole sama asia kuin sairauteni.

Minä olen Noora ja minusta olen tutustumisen arvoinen ihminen ihan täällä oikeassa maailmassa :)

Ruokaruokaruoka.

Mitä nykyään uskaltaa enää pistää suuhun? Kaikki ruoka kun on nykyään prosessoitu jollain tavalla, kaikki ruoka tuo syöpää ja ruokaympyräkin on tehty suomen tuotannon mukaan joka tuottaa autoimmuunisairauksia joita minulla sattuu muutama olemaan. Olen siis tänään törmännyt sosiaalisessa mediassa moniin eri tutkimuksiin ja uutisiin joita olen lukenut.

Tieto lisää tuskaa ja kun tuskaa muutenkin tuo syöminen on, niin siitä ei seuraa kun kaiken ruoan karsiminen ruokavaliosta. Olen nyt jonkun aikaa yrittänyt olla gluteiinittomalla ruokavaliolla, jos mun vatsakivut löytäisi sieltä syyn. Vähän on kyllä jotain pientä tullut maisteltua esim kummitytön synttäreillä.  Mutta kuinka paljon stressiä kannattaa kestää ruuan takia? Kuinka paljon sitä loppupeleissä kannattaa miettiä mitä suuhun pistää? Joku päivä täältä kuitenkin lähtö tulee, niin kannattaako elämää pilata sillä että tuskailee mitä suuhun pistää?

Toisaalta ajattelen itse että olisi ihanaa pystyä syömään vain käsittelemätöntä luomuruokaa ja jättää kaiken gluteiinin pois. Mutta sitten taas toisaalta, kannattaako sitä stressiä kestää mikä tulee miettiessäni joka kerta kun suuhun jotain laittaa että kannattaako tämä?

Tälläisiä asioita tällä kertaa..

Luulenko vai tajuanko jotakin pahaa?

Kun ne negatiiviset tunteet valtaa olon.. Toivon että minulla olisi joku jonka viereen käpertyä ja joka sanoisi minulle että kaikki on hyvin.

Entä se toinen puoli?

Olen monesti miettinyt mitä hyötyä sairaudestani on ollut elämälleni. Vaikka asiaa on erittäin vaikeaa ajatella tältä kantilta, yritän nyt tehdä niin ja kirjoittaa sen ylös. No ainakin sen tiedän että minä olen paljon vahvempi kuin olisin koskaan uskonut, olen kestänyt kamalia tauteja, mielen menemistä sekaisin ja tunteiden menemistä vuoristorataa pitkin. Olen oppinut itsestäni ja kyvyistäni selviytyä hirveästi. Vaikka monta kertaa halusin ja yritinkin päättää elämäni, aina selviydyin voittajana eteenpäin.

Lisäksi olen nähnyt ketkä oikeasti minun ystäviäni ovat, ketkä kesti minua pahimmillani ja jaksoivat silti tukea minua ja elää kanssani sellaisena kuin olen. Nyt kun olen jo pitkään ollut melkein selvillä vesillä, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää sitä että se, että menetin puolet ystävistäni ei ole minun syyni. Tottakai olisin voinut tehdä monta asiaa toisinkin, mutta minulle tuona aikana ei ollut muuta energiaa kun yrittää selviytyä jokaisesta päivästä. Olen siis pikkuhiljaa oppinut olla syyttämästä kaikesta itseäni ja tullut sinuiksi monien asioiden kanssa joita minulle on elämäni aikana sattunut. Kiitos niille supervahvoille ystävilleni joita ilman en enää olisi täällä!

Minut on rikottu ja hajoitettu monta kertaa ja vuosikymmeniä salailin tapahtumia koska syytin niistä itseäni. Nyt kuitenkin olen viisastunut ja tiedän että kokemani on ollut kamalaa väkivaltaa eikä millään tavoin minun syytäni. Olen siis vahvistunut ihmisenä hurjasti näiden vuosien aikana. Tiedän kuka olen ja mitä haluan elämältäni. Kuitenkin minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni ja monista tarpeistani. Vielä moni asia on kieroutunut mielessäni ja olen selviytyäkseni elämästä opetellut väärän tavan näyttää tunteitani.

Itsenäisyyttä olen oppinut jo paljon, mutta edelleen minusta tuntuu että olen liiaksi riippuvainen läheisistäni ja huomiosta. En ole kovin hyvä olemaan yksin, mutta sitä olen yrittänyt opetella tämän vuoden alkupäivät. Luulin että oloni paranisi kaamosmasennuksestani jos deittailisin ja tapailisin sulhasehdokkaita, niin tajusinkin että se ei ole oikeasti se mitä tarvitsen. Niinpä olenkin yrittänyt treffien sijasta opetella rutiineja elämääni. Yrittänyt syödä terveellisemmin ja säännöllisemmin. Saada elämääni jonkinlaisen rytmin pitkästä aikaa.
Mitä keinoja teillä on selvitä yksin olemisesta? Minä lähinnä ravaan tupakalla ja olen asunnossani verhot kiinni, tv päällä ja tabletti kourassa toivoen että joku juttelisi kanssani kokoajan facebookissa.. Ei kovin mieltä piristävää hommaa..

Unilääke mietintää.

En muistakkaan koska olisin nukkunut viimeksi edes kokonaista viikkoa tai edes kahta yötä peräkkäin hyvin. Monta kertaa viikossa hikoilen koko yön kuin olisin pissannut sänkyyn. Lakanat ovat litimärät ja yöpaita liimaantuu ihoon. Monta kertaa melkeinpä joka yönä heräilen jopa tunneiksi hereille keskellä yötä. 

Monta kertaa olen meinannut ottaa unilääkkeet takaisin kaapista ja nukkua niiden avulla.  Mutta kun olen melkein vuoden jo ollut niitä syömättä niin en haluaisi aloittaa uudestaan.  Pelkään että jään niihin koukkuun ja saan taas sen epämukavan fiiliksen öistä mitä en osaa sanoin kuvailla. 

Mutta kuinka kaua jaksan tätä univelkaa ja unettomuutta.  Tiedän että tältäkin osalta minun pitäisi taas mennä lääkäriin,  kun yöhikoilu on jatkunut jo yli vuoden päivät. Aiemmin lääkärit ovat vain ohittaneet tuon oireen ja ovat jättäneet omaan arvoonsa.  Kunpa vain tietäisivät kuinka häiritsevää on nukkua läpimärkänä. 

Eräänä päivänä nukahdin äitini viereen heidän sohvalle,  seuraavana päivänä hän kauhistelikin että ei yhtään ihmettele miksi olen aina niin väsynyt kun vain sätkin nukkuessani. Olen kuulemma erittäin levoton ja voin kertoa joskus aamuisin oloni onkin kuin rekan alle jäänyt. Lepo on unestani kaukana.  Alan olemaan taas aivan lopussa.

Uskaltaisiko sitä kaivaa ne lääkkeet taas käyttöön.. vai kestäisinkö ilman?  kai sitä nukkumaan oppii joku yö?

Pieniä sydämiä, isoja suruja.

Kolmas yö valvoen, kun pienistä lapsistani mun on huoli niin kova. Ensimmäinen yö meni levottomasti ajatukset harhaillen, päiväunet tuli otettua ja kaameen painajaisen mä näin.

Toisena yönä nousi pienelle kuume ja tie vei sairaalaan. Unta ei näkynyt kun käsi pienen tassun päällä huolesta ja pelosta unen kauas vei. Kaikki todettiin hyväksi ja näin ruudusta kahdeksan jalkaa, kaksi päätä ja kaksi sydäntä sykkivän vinhaa.

Ennen kolmatta yötä mun painajainen kävi toteen, enneunen siis näin. Niin kahdeksan pientä jalkaa, kaksi pientä päätä ja kaksi sydäntä lakkasi liikkumasta. Päätyi ne mun käsille ja itkin ja itkin kun muuta en voinut. Niin vain mun rakas urheasti teki ja voi kuinka kateellinen mutta ylpeä olenkaan kun toinen pää pystyssä taas jatkaa matkaansa eteenpäin.  Äiti kun edelleen murehtii eilisestä ja valvoo toisten vierellä ettei vaan mitään sattua heille enää vois.

Kaksi pientä enkeliä pilvenreunalle matkasi,  surua tätä piilota en. Onneksi kuitenkin mun tärkein voi hyvin ♡

Rakas päiväkirjani 15.09.2013; Rakkaus.

Olen elämäni aikana seurustellut kolme kertaa vakavasti. Ensimmäisen tapasin 18 vuotiaana, toisen ammattikoulussa 20 vuotiaana ja viimeisimpäni 12 vuotiaana. Aikaisemmissa suhteissa olenkin ollut aika sinisilmäinen ja luottanut vain sokeasti rakkauteen. Sokeaksi kun tulee rakkaudelle, ei oikeasti näe mitään pahaa missään vaan uskoo kaiken menevän niinkuin täydellisessä rakkaustarinassa. Molemmat suhteet päättyivätkin siihen että minun kiltteyttäni ja sinisilmäisyyttäni käytettiin hyväksi.

Viimeisin suhde kuitenkin on ollut näistä rankin kokemukseni. Sairauteni ei ole sitä tehnyt helpoksi, eikä voi kyllä kehua kummankaan meidän äkkipikaisuuttamme. Suhteemme on aina perustunut pitkälti luottamiseen koska olemme yläasteelta saakka oltu kavereita. Tunnemme toisemme läpikotaisin ja näiden kolmen ja puolen vuoden aikana olemme oppineet puhumaan ongelmistamme. Kun sairastuin, se oli kauheinta aikaa elämässäni. Rankka masennus ja vielä itkut päälle kun en voinut edes avata jääkaappia koska pelkäsin kaloreiden hyppäävän päälleni. Raivokohtaukset kun hän oli syönyt juuri sen mitä minä olin koko päivän miettinyt uskaltavani. Se kun juoksen pois ruokakaupasta paniikkikohtauksen vallassa koska en kestänyt ruokaa ympärilläni.

Hän joutui katsomaan vierestä kaiken sen ja kokemaan kanssani kaiken. Hän sai pahimmat vihani niskoilleen kun hän yritti saada minut syömään edes jotain. Sen takia ymmärrän niin hyvin kun hän juoksi pois. Olemme kestäneet toistemme toiset suhteet kun sovimme eroavamme ja huomattu että ilman toista ei voi elää. Kuitenkin näiden kaikkien vaikeuksien aikana olemme pysyneet yhdessä. Pikkuhiljaa me molemmat alamme tulla siihen päätökseen että liikaa on liikaa ja emme tiedä voiko enää sitä täydellistä suhdetta olla kun asuimme yhdessä, ennen sairastumistani. Molemmat ikävöimme sitä, mutta tuntuu että kokoajan välillämme on jokin mikä estää tuon tunteen palaamasta.

Nykyään taidan tietää mitä se klisee tarkoittaa.
"Olemme kasvaneet erilleen."

Tunteet.

Kun tunteita ei osaa käsitellä oikealla tavalla, huomaa että niiden käsittelytapa muuttuu erilaiseksi. Minä käsittelen tunteeni ruoan kautta. Koska niin olen vain oppinut tekemään pienestä pitäen. Sitä miksi niin teen niin en ole vielä saanut selville, mutta joka viikkoisissa terapia käynneissä syitä käyttäytymiselleni etsitään.

Muutama päivä sitten ymmärsin viime viikkojen jojoilun syyn ruokailujeni suhteen. Se että joku on niin epävarma ja epävakaa minun vieressäni, vaikeuttaa minua oman terveyteni kanssa. Olen niin heikko että omat tunteeni menee vuoristorataa, koska rakas ihminen vierelläni on ollut epävarma parisuhteestamme. Koirieni ja minun sairauteni takia. Tai ainakaan muuta selitystä en ole keksinyt.

Viimeinen 1,5v on ollut kamalan rankkaa myös parisuhteeni kannalta. Mutta nyt se on loppu. Vaikka tässä ei olekaan mitään järkeä ollut pitkään aikaan enää, niin ei siitä ole helppo päästää toisesta irti. Enää en vain jaksa itkeä joka viikko sen takia että minua satutetaan tahattomasti. Vaikka kyseessä onkin minun yksi rakkaimmista henkilöistä ja minun yksi paras kaverini. Nyt on aika päästää irti ja odottaa elämässä uusia tuulia.

Toivon että nämä kyyneleet on vihdoinkin viimeiset mitä tarvitsee kestää. Vihdoinkin me molemmat pääsisimme takaisin kiinni omaan elämäämme. Kun tuntuu että yhteinen elämä on sitä rokottanut. Toivottavasti ystävyys säilyisi..

Toivottavasti tällä kertaa syömishäiriöni ei pahene, kun tiedän syyn ja yritän käsitellä sitä ammattilaisen avulla..

weheartit.com

Kun kroppani tila pahenee..

Tasan kymmenen kiloa, sen verran olen laihtunut puolessa vuodessa. Kymmenen kiloa, joista en ole itse päättänyt. Vatsassani ei imeydy enää ruoka kunnolla ja olen kadottanut kiloni. Viiteen päivään en ole pystynyt tai kai se pitää myöntää uskaltanut syödä melkein mitään. Vatsa tulee niin kipeäksi että itken, kuume nousee ja vaatteet tuntuu lämpimäriltä tuskan hiestä. Eilen kävin lääkärillä kertomassa edelleen pahentuneesta ongelmastani ja minut passitettiin jatkotutkimuksiin Jorvin sairaalaan. No mitä kokemuksia minulla on, niin siellä ei toiminta ole kovin nopeaa.. Mutta katsotaan kuinka nopeasti tuo ihana kolonoskopia on edessäni.. :) Voin kertoa että pelottaa koko tutkimus jo itsessään niin paljon. 

Mutta toivon että syy tähän löytyisi viimeisestä vaihtoehdosta, eikä niinkuin terapeuttini selittää tämän; syömishäiriöni on muuttunut psyykkisestä fyysiseksi alitajuntani ajatuksista joita en itse tiedosta. En voi ymmärtää voiko kroppa olla niin katala ja toisaalta niin viisas että ruoka on nykyään sen pahin vihollinen koska ennen se oli myös mieleni pahin vihollinen. Nyt kun henkisesti ei enää ole (ja mielestäni masennuksenikin on suurimmaksi osin kadonnut), niin voiko kroppa tekeytyä sen takia syömishäiriöiseksi?

Äsken tein ihanan smoothien ja toistaiseksi masu ei ole tuntunut pahalta! Jee. Laitoin siihen mustikoita, vadelmia, mansikoita, vähän hunajaa, mustikkamehua ja vettä. Tupperin smoothchopperissa sekasin ja tadaa! Ensimmäinen hieman kiinteämpi ravinto ready kuin pelkkä limu, mehu yms. mikä pysyy pitkästä aikaan masussa!