Rakas päiväkirjani 15.09.2013; Rakkaus.

Olen elämäni aikana seurustellut kolme kertaa vakavasti. Ensimmäisen tapasin 18 vuotiaana, toisen ammattikoulussa 20 vuotiaana ja viimeisimpäni 12 vuotiaana. Aikaisemmissa suhteissa olenkin ollut aika sinisilmäinen ja luottanut vain sokeasti rakkauteen. Sokeaksi kun tulee rakkaudelle, ei oikeasti näe mitään pahaa missään vaan uskoo kaiken menevän niinkuin täydellisessä rakkaustarinassa. Molemmat suhteet päättyivätkin siihen että minun kiltteyttäni ja sinisilmäisyyttäni käytettiin hyväksi.

Viimeisin suhde kuitenkin on ollut näistä rankin kokemukseni. Sairauteni ei ole sitä tehnyt helpoksi, eikä voi kyllä kehua kummankaan meidän äkkipikaisuuttamme. Suhteemme on aina perustunut pitkälti luottamiseen koska olemme yläasteelta saakka oltu kavereita. Tunnemme toisemme läpikotaisin ja näiden kolmen ja puolen vuoden aikana olemme oppineet puhumaan ongelmistamme. Kun sairastuin, se oli kauheinta aikaa elämässäni. Rankka masennus ja vielä itkut päälle kun en voinut edes avata jääkaappia koska pelkäsin kaloreiden hyppäävän päälleni. Raivokohtaukset kun hän oli syönyt juuri sen mitä minä olin koko päivän miettinyt uskaltavani. Se kun juoksen pois ruokakaupasta paniikkikohtauksen vallassa koska en kestänyt ruokaa ympärilläni.

Hän joutui katsomaan vierestä kaiken sen ja kokemaan kanssani kaiken. Hän sai pahimmat vihani niskoilleen kun hän yritti saada minut syömään edes jotain. Sen takia ymmärrän niin hyvin kun hän juoksi pois. Olemme kestäneet toistemme toiset suhteet kun sovimme eroavamme ja huomattu että ilman toista ei voi elää. Kuitenkin näiden kaikkien vaikeuksien aikana olemme pysyneet yhdessä. Pikkuhiljaa me molemmat alamme tulla siihen päätökseen että liikaa on liikaa ja emme tiedä voiko enää sitä täydellistä suhdetta olla kun asuimme yhdessä, ennen sairastumistani. Molemmat ikävöimme sitä, mutta tuntuu että kokoajan välillämme on jokin mikä estää tuon tunteen palaamasta.

Nykyään taidan tietää mitä se klisee tarkoittaa.
"Olemme kasvaneet erilleen."