Kun kroppani tila pahenee..

Tasan kymmenen kiloa, sen verran olen laihtunut puolessa vuodessa. Kymmenen kiloa, joista en ole itse päättänyt. Vatsassani ei imeydy enää ruoka kunnolla ja olen kadottanut kiloni. Viiteen päivään en ole pystynyt tai kai se pitää myöntää uskaltanut syödä melkein mitään. Vatsa tulee niin kipeäksi että itken, kuume nousee ja vaatteet tuntuu lämpimäriltä tuskan hiestä. Eilen kävin lääkärillä kertomassa edelleen pahentuneesta ongelmastani ja minut passitettiin jatkotutkimuksiin Jorvin sairaalaan. No mitä kokemuksia minulla on, niin siellä ei toiminta ole kovin nopeaa.. Mutta katsotaan kuinka nopeasti tuo ihana kolonoskopia on edessäni.. :) Voin kertoa että pelottaa koko tutkimus jo itsessään niin paljon. 

Mutta toivon että syy tähän löytyisi viimeisestä vaihtoehdosta, eikä niinkuin terapeuttini selittää tämän; syömishäiriöni on muuttunut psyykkisestä fyysiseksi alitajuntani ajatuksista joita en itse tiedosta. En voi ymmärtää voiko kroppa olla niin katala ja toisaalta niin viisas että ruoka on nykyään sen pahin vihollinen koska ennen se oli myös mieleni pahin vihollinen. Nyt kun henkisesti ei enää ole (ja mielestäni masennuksenikin on suurimmaksi osin kadonnut), niin voiko kroppa tekeytyä sen takia syömishäiriöiseksi?

Äsken tein ihanan smoothien ja toistaiseksi masu ei ole tuntunut pahalta! Jee. Laitoin siihen mustikoita, vadelmia, mansikoita, vähän hunajaa, mustikkamehua ja vettä. Tupperin smoothchopperissa sekasin ja tadaa! Ensimmäinen hieman kiinteämpi ravinto ready kuin pelkkä limu, mehu yms. mikä pysyy pitkästä aikaan masussa!

Kaikki muut kuin minä.

Sitä minä ajattelen jatkuvasti. Kuinka pahoillani minä olenkaan siitä että mun sairauteni satuttaa muita. Saan jatkuvasti kuulla että musta ollaan huolissaan, kuinka odotetaan että mä oon parantunut ja minä itse tulen takaisin sairauteni alta. Olen jo hymysuin usein ja itse tunnistan jo monesti itseni. Mutta tuntuu pahalta että muut ei näe mua ja kaikkea sitä mitä mä joudun käymään läpi, vain sairauteni. Mutta eipä tässä maailmassa enää saa kiitosta milloinkaan.

Kuitenkin se on suurin syy miksi mä haluan parantua kun en halua satuttaa muita ympärilläni. Kuitenkin niin moni ympärilläni on luovuttanut suhteeni niin miksi minun alamäen tullessa syytetään minua luovuttamisesta? Miksi muut saa luovuttaa ja minun pitää taistella? Minäkin haluaisin paeta sairauttani, mutta joudun elämään sen kanssa joka hetki, miksi sinä siis saat juosta karkuun? Mitä enemmän minun kanssani olet, sitä enemmän näet että minulla ei ole mitään hätää. Tarvitsen tukea taisteluuni, ei sotiakaan voiteta yksin.

Minä olen minä, vaikka olenkin sairas. Älä näe sairauttani kun minä olen täällä. Jonakin päivänä kun minua ei enää ole, voi kaduttaa että et tuntenut minua enää. Niin ainakin toivon, koska minua kaduttaa kun sairastuin ja menetin sinut. Jos voisin, en olisi koskaan sairastunut. Silloin en satuttaisi sinua sairaudellani eikä minun tarvitsisi olla yksin.

Vihaan sairauttani.

Hampaat.

Pari viikkoa sitten kävin hammaslääkärissä, tänään uudestaan hampaiden putsauksessa. Mun hampaat on huonossa kunnossa ja kaduttaa ihan hirveesti että on tullut pilattua niitä. Monen monta alkavaa reikää ja yksi etuhampaassa ollut paikattiin. Kerroin kuitenkin että vuosi sitten sairastuin pahasti ja elin kolmisen kuukautta pelkällä zero cokisella, tämän kuultuaan hampilääkäri sanoi että olen siihen nähden päässyt vähällä. Hampaista löytyi eroosiota, kulumia, hammaskiveä ja plakkia. Osa syynä tietenkin kielikoruni mistä luovuin juuri 8 käyttö vuoden jälkeen.

Nyt on hampaat putsattu ja korjattu niin hyviksi, kun ne saatiin. Mutta katumus on paha, jonka takia joudun kokoajan ajattelemaan mitä suuhuni laitan. Toivon että tämä menee ohi ja hyvällä hammashuollolla pystyn pysäyttämään edes tulevia reikiä. Tässä taas yksi syy miksi vihaan syömishäiriötä ja heitä jotka ihannoivat sairauttani. Pelkkää oman kropan pilaamista. Niinkuin taas huonontunut tilanteeni, johon kuumeisesti yritän etsiä parantumiskeinoa.. Mitä minun pitäisi tehdä kun kroppa ei enää siedä ruokaa eikä halua parantua?