Kun tuntuu siltä että haluaa puhua suunsa puhtaaksi, mutta tietää että monet ihmiset eivät pitäisi siitä.
Kun tuntuu siltä että tekisi mieli huutaa, "Mitä helvettiä?" ja tietää että siitä saisi monta vihamiestä.
Kun tuntuu siltä että maailmanmenossa ei ole enää mitään järkeä.
Kun tuntuu siltä, älä pelkää vaan anna mennä.
Se olet sinä, et kukaan muu. Saat tehdä juuri niin kuin haluat, älä pelkää mitä muut ajattelevat, koska silloin sinä et ole sinä vaan joku muu.
En ymmärrä miksi niin moni esittää jotain muuta mitä on, kai sitä luulee olevansa oma itsensä silloinkin kun yrittää vain tyydyttää ympärillä olevia ihmisiä. Minä tiedän, se ei kannata. Menee hukkaan niin paljon vuosia, niin paljon elämää. Niin paljon ihania kokemuksia. Se ei kannata.
torstai 28. heinäkuuta 2011
torstai 21. heinäkuuta 2011
Elämäni tärkeimmät ilot, jotka kestävät minua.
Elämäni kolme ilon aihetta ovat kummilapseni Huuhaa, Nashia ja Pikku-E. Toki Pikku-E:llä on vielä yksi ihana isoveli, joka on toki tädin kulta myös. :)
Kaikki kummitukset on syntynyt 6kk sisällä ja vanhin heistä on nyt 1v ja 7kk
Viime aikoina olen saanut ihania jo yökyläänkin javiettää heidän kanssaan aikaa ihan kahdestaan. On ihanaa huomata miten sitä oikeasti pärjääkään niin hyvin tuon ikäisten kanssa. Ehkä parasta mitä voikaan olla kun pieni tuhiseva ihmislapsi nukahtaa omaa rintaa vasten. Se tunne että joku niin pieni uskaltaa luottaa juuri minuun, rauhoittua minun sylissäni ja nukahtaa siihen sikeästi. Se tuhina, on vain jotain niin suloista.
Olen aina pitänyt suurimpana unelmanani oman lapsen saamista, olen aina halunnut olla niinkuin äitini. Kukaan muu tässä maailmassa ei ole minulle niin tärkeä kuin oma äiti. Hän on jaksanut minua hyvinä ja huonoina päivinä. Tukenut minua jokaisessa hyvässä ja huonossa valinnassa, ollut olkapäänäni, raivokohtauksieni kohteena ja opettanut minut tekemään oikeita valintoja ja päätöksiä elämässä.
Mutta mitä minä voin tehdä loppuun palaneen äitini hyväksi, miten saan piristettyä häntä kun hän ei enää jaksa. En kestä katsoa kun päivä päivältä hänen olonsa muuttuu huonommaksi ja jaksaminen mitättömäksi. Hänen sisäinen poltteensa ja elämän ilonsa tuntuu luisuvan sormien välistä. Vaikka kuinka yrittää pitää kiinni ja sanoa että hän on minulle tärkeä. Miten minä voin parantaa oloasi äiti rakas?
Isi, olen tutustunut sinuun enemmän vasta vanhempana. Mutta olen kiitollinen siitä että olet vähentänyt työntekoa ja antanut perheellesi enemmän aikaa. Sinua parempaa isähahmoa en voisi toivoa, sinun rauhallisuutta ja ahkeruuttasi, kaikkea lapsiesi parhaaksi tekemääsi ja kaikkia neuvojasi kun olen meinannut eksyä reitiltä. Olet paras.
Sitten rakkaat sisarukseni, ilman heitä en olisi sitä mitä nyt olen. He ovat nähneet kasvuni ja kehittymiseni. Pikkuvanhuuteni, itssekkyyteni ja itsepäisyyteni, nauruni, itkuni, raivarini ja elämäni ilot sekä surut. Heille olen aina ollut pikkusiskona, jota suojellaan kaikelta pahalta. Kuitenkin vasta nyt aikuisuuteen tullessa pikkusisko roolini on muuttunut yhtenäisemmäksi muiden kanssa ja meistä on tullut, sanoisinko jopa parhaita kavereita. Me voimme puhua kaikesta maan ja taivaan välillä, soitella toisillemme ja puhua elämän ongelmista, iloista ja pulmista. Kysyä mielipidettä kun jokin asia askarruttaa ja saada tukea ja turvaa. Olen ylpeä että minulla on sellaiset sisarukset mitä on <3
Suurimman osan ajastani vietän avomieheni kanssa, häntä parempaa ei voisi toivoa minun rinnalleni. Ännä on saanut kestää paljon jo minua, 10 vuoden kaverisuhde josta kehittyikin jotain vakavempaa. Hän tuntee minut läpikotaisin, tietää että olen hieman hullu, hieman sairas ja tietää että en ole aina hyvällä tuulella. Hän on joutunut katsomaan vierestä kun nukuin 2 kuukautta elämästäni putkeen, kun saan hulluuskohtauksia ja ponpin sängyllä, kun kiukuttelen jokaisesta pienestä asiasta ja kun en halua olla vain kotona sekä paljon muita joskus kivoja ja joskus erittäin ärsyttäviä piirteitäni. Mutta hän kestää ne ja erittäin harvoin ottaa niistä nenäänsä. Olen kiitollinen siitä tuesta jota päivittäin saan häneltä se kaikki on elämäni parhautta. Miten joku ihminen voikin olla vain tarkoitettu minua varten. N <3 N
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä; kaikki ystäväni. Te jotka haluatte edelleen näiden tuntemien aikojemme jälkeen nähdä minua ja viettää aikaa minun kanssani. En voi mitenkään kiittää että olette tukeneet minua elämässäni ja että olen pystynyt jutella kaikesta teidän kanssanne. Olen muuttunut vuosien varrella ja te olette aina olleet tukenani.
Ilman teitä elämäni ei olisi kokonainen. Rakastan.
Kaikki kummitukset on syntynyt 6kk sisällä ja vanhin heistä on nyt 1v ja 7kk
Viime aikoina olen saanut ihania jo yökyläänkin javiettää heidän kanssaan aikaa ihan kahdestaan. On ihanaa huomata miten sitä oikeasti pärjääkään niin hyvin tuon ikäisten kanssa. Ehkä parasta mitä voikaan olla kun pieni tuhiseva ihmislapsi nukahtaa omaa rintaa vasten. Se tunne että joku niin pieni uskaltaa luottaa juuri minuun, rauhoittua minun sylissäni ja nukahtaa siihen sikeästi. Se tuhina, on vain jotain niin suloista.
Olen aina pitänyt suurimpana unelmanani oman lapsen saamista, olen aina halunnut olla niinkuin äitini. Kukaan muu tässä maailmassa ei ole minulle niin tärkeä kuin oma äiti. Hän on jaksanut minua hyvinä ja huonoina päivinä. Tukenut minua jokaisessa hyvässä ja huonossa valinnassa, ollut olkapäänäni, raivokohtauksieni kohteena ja opettanut minut tekemään oikeita valintoja ja päätöksiä elämässä.
Mutta mitä minä voin tehdä loppuun palaneen äitini hyväksi, miten saan piristettyä häntä kun hän ei enää jaksa. En kestä katsoa kun päivä päivältä hänen olonsa muuttuu huonommaksi ja jaksaminen mitättömäksi. Hänen sisäinen poltteensa ja elämän ilonsa tuntuu luisuvan sormien välistä. Vaikka kuinka yrittää pitää kiinni ja sanoa että hän on minulle tärkeä. Miten minä voin parantaa oloasi äiti rakas?
Isi, olen tutustunut sinuun enemmän vasta vanhempana. Mutta olen kiitollinen siitä että olet vähentänyt työntekoa ja antanut perheellesi enemmän aikaa. Sinua parempaa isähahmoa en voisi toivoa, sinun rauhallisuutta ja ahkeruuttasi, kaikkea lapsiesi parhaaksi tekemääsi ja kaikkia neuvojasi kun olen meinannut eksyä reitiltä. Olet paras.
Sitten rakkaat sisarukseni, ilman heitä en olisi sitä mitä nyt olen. He ovat nähneet kasvuni ja kehittymiseni. Pikkuvanhuuteni, itssekkyyteni ja itsepäisyyteni, nauruni, itkuni, raivarini ja elämäni ilot sekä surut. Heille olen aina ollut pikkusiskona, jota suojellaan kaikelta pahalta. Kuitenkin vasta nyt aikuisuuteen tullessa pikkusisko roolini on muuttunut yhtenäisemmäksi muiden kanssa ja meistä on tullut, sanoisinko jopa parhaita kavereita. Me voimme puhua kaikesta maan ja taivaan välillä, soitella toisillemme ja puhua elämän ongelmista, iloista ja pulmista. Kysyä mielipidettä kun jokin asia askarruttaa ja saada tukea ja turvaa. Olen ylpeä että minulla on sellaiset sisarukset mitä on <3
Suurimman osan ajastani vietän avomieheni kanssa, häntä parempaa ei voisi toivoa minun rinnalleni. Ännä on saanut kestää paljon jo minua, 10 vuoden kaverisuhde josta kehittyikin jotain vakavempaa. Hän tuntee minut läpikotaisin, tietää että olen hieman hullu, hieman sairas ja tietää että en ole aina hyvällä tuulella. Hän on joutunut katsomaan vierestä kun nukuin 2 kuukautta elämästäni putkeen, kun saan hulluuskohtauksia ja ponpin sängyllä, kun kiukuttelen jokaisesta pienestä asiasta ja kun en halua olla vain kotona sekä paljon muita joskus kivoja ja joskus erittäin ärsyttäviä piirteitäni. Mutta hän kestää ne ja erittäin harvoin ottaa niistä nenäänsä. Olen kiitollinen siitä tuesta jota päivittäin saan häneltä se kaikki on elämäni parhautta. Miten joku ihminen voikin olla vain tarkoitettu minua varten. N <3 N
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä; kaikki ystäväni. Te jotka haluatte edelleen näiden tuntemien aikojemme jälkeen nähdä minua ja viettää aikaa minun kanssani. En voi mitenkään kiittää että olette tukeneet minua elämässäni ja että olen pystynyt jutella kaikesta teidän kanssanne. Olen muuttunut vuosien varrella ja te olette aina olleet tukenani.
Ilman teitä elämäni ei olisi kokonainen. Rakastan.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Tekeekö kilot onnelliseksi vai onnettomaksi?
Laihuuden ihannoima maailma kauhistuttaa entistä enemmän päivä päivältä. Nyt viikon aikana olen lukenut iltapäivälehtien sivuilta ainakin kolme juttua laihuudesta. Kaksi niistä kertoi kuinka teinien ihannoimat kuninkaalliset ovat hirmuisen laihoja ja painavat vain x kilomäärän ja ovat kuitenkin jopa x senttimetriä pitkiä. Näin itse syömishäiriöisenä, tosin jo vuoden oireettomana olleena ihan itsekin mahan pohjasta otti nuo tekstit ja aiheutti paheksuntaa että miten tuollaista tekstiä voidaan mediassa kirjoittaa. Tuli jopa itselleni olo että onko omat lukemani aivan liikaa. Surullista.
Syömishäiriöiden määrä on lisääntynyt hirveästi, pääosin varmastikin median antaman laihuuden ihannoinnin myötä. Tänään kuitenkin luin ensimmäisen suhteellisen opettavaisen artikkelin, josta toivon että ihmiset jotka ihannoivat laihuutta ottaisivat opiksi, ilman että sitä tarvitsee itse kokea.
Lukekaa laihuuden nurjat puolet: http://www.iltalehti.fi/viihde/2011071914080615_vi.shtml
Miksi ihannoida luiden törröttävän, oksennuksen makua suussa, ainaista nälkää, lapsettomuutta ja epäterveellisyyttä?
Kun voi olla terveellisen näköinen ja painoinen ja silti onnellinen?
Onnellisuus on sitä mitä itse haluaa sen olevan.
Syömishäiriöiden määrä on lisääntynyt hirveästi, pääosin varmastikin median antaman laihuuden ihannoinnin myötä. Tänään kuitenkin luin ensimmäisen suhteellisen opettavaisen artikkelin, josta toivon että ihmiset jotka ihannoivat laihuutta ottaisivat opiksi, ilman että sitä tarvitsee itse kokea.
Lukekaa laihuuden nurjat puolet: http://www.iltalehti.fi/viihde/2011071914080615_vi.shtml
Miksi ihannoida luiden törröttävän, oksennuksen makua suussa, ainaista nälkää, lapsettomuutta ja epäterveellisyyttä?
Kun voi olla terveellisen näköinen ja painoinen ja silti onnellinen?
Onnellisuus on sitä mitä itse haluaa sen olevan.
maanantai 18. heinäkuuta 2011
Mitä enemmän, sitä enemmän.
Olen työskennellyt koko elämäni ajan paljon, molemmat vanhempani ovat olleet yksityisyrittäjiä ja heiltä olen oppinut työn tekemisen taidon. Jo pienestä pitäen olen saanut tehdä paljon töitä unelmieni saavuttamiseksi. Minä kun halusin aina kaikki uusimmat urheiluvälineet. Mutta jokaisen minä hankin, millon kotitöitä tekemällä ja milloin kesätöissä ja milloin mistäkin tienaten.
2004 vuonna aloin opiskelemaan liikuntaneuvojaksi, samaan aikaan tein pikaruokalassa töitä. Tuolloin ensimmäisen kerran elämässäni tajusin että liika työnteko ei kannata. Lopetin vakituisen työn ja keskityin opiskeluun (ja toki myös keskiviikkojen bileiltoihin..) ja tein oman alan töitä opiskelupaikkani lähellä sijaitsevassa uimahallissa, jumppien ja uimavalvojan tehtävissä.
2007 valmistuessani aloin etsimään työpaikkaa ja ajauduin tenniskeskuksen kassalle, siellä työskentelin melkein neljä vuotta, mutta vain yhden vuoden olin kokopäiväisenä. Kuntosali maailman kautta ajauduin valmennusalalle jossa viihdyin erinomaisesti. Kuitenkin kaikki hyvä loppui aikanaan ja päätin siirtyä työskentelemään lasten ja nuorten pariin hieman erilailla. Opetus ja liikunta kuuluu siihen hyvin läheisesti.
Tämän vuoden alussa huomasin haalineeni itselleni parhaillaan viisi työpaikkaa, työskentelin seitsemän päivää viikossa ja työtunteja tuli noin 80/vko. Nautin siitä kun olin kiireinen, mutta huomasin kuitenkin että en jaksanut enää niin hyvin. Maaliskuussa tein suuren päätöksen ja lopetin kaksi työtä, jotka kattoivat noin puolet viikkotunneistani. En kadu sitä ja olen oppinut että omalle elämälle pitää antaa aikaa. Työ kun pystyy kahlitsemaan sinua juuri niin paljon kuin itse haluaa. Ja rahalle tulee ahneeksi, mitä enemmän töitä tekee sitä enemmän eurot vilkkuu silmissä. Kaikki mikä tulee kuitenkin menee myöskin.
Nyt elämäni toista kesälomaa olen viettänyt lähinnä töitä tehden. Kaksi viikkoa olin ihan vain lomailemassa, tosin pääasiassa ihan vain Suomessa. Mutta taas kerran huomasi että sitä taisi tarvitakin. En ole koskaan oikein osannut olla toimettomana, joten ensi kerran kun jään lomalle niin aion lähteä johonkin ulkomaanreissulle. Jotenkin tuntuu että kuitenkin se aivan eri maisema ja arjesta irtautuminen tapahtuu muualla paremmin.
Miten sitä lomaa tulisi viettää? Miten vapaa päivinä saa ajan kulumaan? Tässä olisi kaksi asiaa, mitä minun tulisi oppia.
2004 vuonna aloin opiskelemaan liikuntaneuvojaksi, samaan aikaan tein pikaruokalassa töitä. Tuolloin ensimmäisen kerran elämässäni tajusin että liika työnteko ei kannata. Lopetin vakituisen työn ja keskityin opiskeluun (ja toki myös keskiviikkojen bileiltoihin..) ja tein oman alan töitä opiskelupaikkani lähellä sijaitsevassa uimahallissa, jumppien ja uimavalvojan tehtävissä.
2007 valmistuessani aloin etsimään työpaikkaa ja ajauduin tenniskeskuksen kassalle, siellä työskentelin melkein neljä vuotta, mutta vain yhden vuoden olin kokopäiväisenä. Kuntosali maailman kautta ajauduin valmennusalalle jossa viihdyin erinomaisesti. Kuitenkin kaikki hyvä loppui aikanaan ja päätin siirtyä työskentelemään lasten ja nuorten pariin hieman erilailla. Opetus ja liikunta kuuluu siihen hyvin läheisesti.
Tämän vuoden alussa huomasin haalineeni itselleni parhaillaan viisi työpaikkaa, työskentelin seitsemän päivää viikossa ja työtunteja tuli noin 80/vko. Nautin siitä kun olin kiireinen, mutta huomasin kuitenkin että en jaksanut enää niin hyvin. Maaliskuussa tein suuren päätöksen ja lopetin kaksi työtä, jotka kattoivat noin puolet viikkotunneistani. En kadu sitä ja olen oppinut että omalle elämälle pitää antaa aikaa. Työ kun pystyy kahlitsemaan sinua juuri niin paljon kuin itse haluaa. Ja rahalle tulee ahneeksi, mitä enemmän töitä tekee sitä enemmän eurot vilkkuu silmissä. Kaikki mikä tulee kuitenkin menee myöskin.
Nyt elämäni toista kesälomaa olen viettänyt lähinnä töitä tehden. Kaksi viikkoa olin ihan vain lomailemassa, tosin pääasiassa ihan vain Suomessa. Mutta taas kerran huomasi että sitä taisi tarvitakin. En ole koskaan oikein osannut olla toimettomana, joten ensi kerran kun jään lomalle niin aion lähteä johonkin ulkomaanreissulle. Jotenkin tuntuu että kuitenkin se aivan eri maisema ja arjesta irtautuminen tapahtuu muualla paremmin.
Miten sitä lomaa tulisi viettää? Miten vapaa päivinä saa ajan kulumaan? Tässä olisi kaksi asiaa, mitä minun tulisi oppia.
Cammi with us
Tässä sitä nyt ollaan, blogia perustamassa. Ihana ystäväni ehdotti joskus tylsään päivään tekemistä perustamalla blogin itselleni. Nyt muutaman kuukauden ajan tuo ehdotus on pyörinyt päässäni ja unettoman yön pikkutunteina sitä ehdotusta toteutetaan.
Kerron ensin hieman blogini nimestä, Cammi on pitkäaikainen käyttäjänimeni jo lapsuudesta. Se on seurannut minua yli 10-vuotta ja sen takia looginen nimi minun blogilleni. Se on väännös toisesta nimestäni jonka halusin joskus kutsumanimeksinikin.
With US tulee rakkaiden koirieni etunimistä, joiden lyhenteen unelmoin ikuistaa nilkkaani. Myöskin toki oiva käännös suomeksi. Nimellä on siis monta tarkoitusta ;)
Sitten itsestäni; Olen 24-vuotias syntyjäni Espoolainen neiti. Minulla on kaksi rakasta koiraa 30.9 5-vuotta täyttävä pitkäkarvainen Ursula chihuahua joka minulla on ollut 6 kuukauden ikäisestä saakka sekä uusi tulokas 1.4.11 syntynyt lyhytkarvainen Stara chihuahua joka on aikamoinen riiviö. Näiden kahden karvaisen lapsen lisäksi asun yhdessä poikaystäni kanssa, joka on elämäni suuri rakkaus.
Olen kasvanut lapsuuteni muistaakseni seitsemän ensimmäistä vuotta kahden isosiskoni ja vanhempieni kanssa jonka jälkeen perheemme kasvoi kahdella ihanalla sisaruksella. Meitä siis on viisi lasta joista minä olen nuorin sekä äitini ja isäni, jotka ovat tehneet mielettömän työn kasvatuksessamme. Me kun emme mitään helpoimpia kasvatettavia koskaan ole olleet.
Meidän seitsemän hengen perheeseemme on aikuisuuden kuluessa liittynyt lisää ihmisiä sekä hirmuinen määrä koiria. Meitä on nykyään ruokapöydässä parhaimmillaan kuusi pariskuntaa, neljä alle 3-vuotiasta lasta sekä yli 20 koiraa. Vanhempieni kodissa harvoin siis on rauhallista.
Pääsin juuri opiskelemaan ja aloitan hiusalan opinnot ensi kuussa. Onpas ihanaa palata koulun penkille ja tekemään sitä mistä itse nauttii. Hiukset ovat aina olleet pakkomielle minulle. Rakastan niitä!
Työskentelen myös koko päiväisesti nuorten ja lasten kanssa, joten katsotaan miten jaksan ensi syksyn koko päiväisesti opiskellen ja työskennellen. Voi olla että tukea tarvitaan!
Olen ollut koko elämäni kova urheilemaan, mutta viimeinen vuosi on ollut paljon takapakkia täynnä, terveyteni kun on alkanut reistailemaan. Joten olen joutunut pakon saattelemana vähentämään liikuntaa huomaavattavasti, melkeinpä kokonaan.
Mutta mennään pikkuhiljaa eteenpäin taas, ensi kuussa avautuu uusi kuntosali johon ostin jäsenyyden ja odotan että pääsen sinne polskuttelemaan uima-altaaseen ja hikoilemaan salille ja saunaan. Ihanaa!
Tervetuloa blogiini, pienin askelin eteenpäin!
Kerron ensin hieman blogini nimestä, Cammi on pitkäaikainen käyttäjänimeni jo lapsuudesta. Se on seurannut minua yli 10-vuotta ja sen takia looginen nimi minun blogilleni. Se on väännös toisesta nimestäni jonka halusin joskus kutsumanimeksinikin.
With US tulee rakkaiden koirieni etunimistä, joiden lyhenteen unelmoin ikuistaa nilkkaani. Myöskin toki oiva käännös suomeksi. Nimellä on siis monta tarkoitusta ;)
Sitten itsestäni; Olen 24-vuotias syntyjäni Espoolainen neiti. Minulla on kaksi rakasta koiraa 30.9 5-vuotta täyttävä pitkäkarvainen Ursula chihuahua joka minulla on ollut 6 kuukauden ikäisestä saakka sekä uusi tulokas 1.4.11 syntynyt lyhytkarvainen Stara chihuahua joka on aikamoinen riiviö. Näiden kahden karvaisen lapsen lisäksi asun yhdessä poikaystäni kanssa, joka on elämäni suuri rakkaus.
Olen kasvanut lapsuuteni muistaakseni seitsemän ensimmäistä vuotta kahden isosiskoni ja vanhempieni kanssa jonka jälkeen perheemme kasvoi kahdella ihanalla sisaruksella. Meitä siis on viisi lasta joista minä olen nuorin sekä äitini ja isäni, jotka ovat tehneet mielettömän työn kasvatuksessamme. Me kun emme mitään helpoimpia kasvatettavia koskaan ole olleet.
Meidän seitsemän hengen perheeseemme on aikuisuuden kuluessa liittynyt lisää ihmisiä sekä hirmuinen määrä koiria. Meitä on nykyään ruokapöydässä parhaimmillaan kuusi pariskuntaa, neljä alle 3-vuotiasta lasta sekä yli 20 koiraa. Vanhempieni kodissa harvoin siis on rauhallista.
Pääsin juuri opiskelemaan ja aloitan hiusalan opinnot ensi kuussa. Onpas ihanaa palata koulun penkille ja tekemään sitä mistä itse nauttii. Hiukset ovat aina olleet pakkomielle minulle. Rakastan niitä!
Työskentelen myös koko päiväisesti nuorten ja lasten kanssa, joten katsotaan miten jaksan ensi syksyn koko päiväisesti opiskellen ja työskennellen. Voi olla että tukea tarvitaan!
Olen ollut koko elämäni kova urheilemaan, mutta viimeinen vuosi on ollut paljon takapakkia täynnä, terveyteni kun on alkanut reistailemaan. Joten olen joutunut pakon saattelemana vähentämään liikuntaa huomaavattavasti, melkeinpä kokonaan.
Mutta mennään pikkuhiljaa eteenpäin taas, ensi kuussa avautuu uusi kuntosali johon ostin jäsenyyden ja odotan että pääsen sinne polskuttelemaan uima-altaaseen ja hikoilemaan salille ja saunaan. Ihanaa!
Tervetuloa blogiini, pienin askelin eteenpäin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)