Jumboilua.

Olipa ihanaa kun mun sisko soitti iltapäivällä että tulee heti hakemaan mut kaupoille. Käytiin Jumbossa vähän pyörimässä ja lisäks kodin ykkösessä. Äiti oli saanut sieltä -40% setelin niin se halusi meidän terassille riipputuolin tai jos sellaista ei löydy niin uuden lampun keittiöön. Riipputuolia ei löytynyt niin ostimme sitten 99,95€ lampun -40% alella. Ihan kiva ale ja nätti lamppu. :)

Google kuvahaku Riipputuoli ja valaisin anttilasta.

Siellä sitten vierähtikin monta tuntia ja kun päästiin kotiin niin mä nukahdinkin sohvalle ja heräsin vasta hetki sitten. Ihana ystäväni pyysi mua mukaan huomenna Hämeenlinnaan. En oo tainnutkaan koskaan käydä siellä ajan kanssa. Löytyyköhän sieltä mitään shoppailtavaa? Huomenna sen sitten näkeepi. Jei!

Päiväkirjani: Ei mitään kaunista luettavaa.13.3.2012

"Kun elämä menee edessä vuoristorataa, josta ei tajua nauttia.
Joutuu ajattelemaan kuka onkaan oman elämänsä päähenkilö.
Joutuu muuttamaan kaiken opitun ja opetella uudestaan elämään.
Uutuus viehättää, mutta se myös pelottaa koska ei tiedä mitä se on.
Kierrän kuulemma oravanpyörässä, joka kulkee väärään suuntaan.
Sen suunnan pitäisi kääntyä oikeampaan.
Kuitenkin koko elämän ajan oppineet asiat eivät aivan helposti pysty poistua muistista.
Ja uuden elämän aloittaminen tuntuu mahdottomalta.
Kuulemma se pitääkin muuttaa pikkuhiljaa, mutta se tuntuu mahdottomalta.

Ystäväni avasi minun silmäni ja tajusin että olen elämäni aikana tehnyt liikaa töitä kolme kertaa elämässäni.
Elämäni tunnekuohut olen peittänyt tekemällä paljon töitä ja jättänyt asiat käsittelemättä.
24-vuotiaana on rankkaa sanoa että on kokenut elämän aikana kolme kertaa burn outin.
Jota en edes ole tajunnut saavani, olen vain luullut olevani huonommassa elämän vaiheessa.

Kuitenkin lopulta vartaloni irtisanoutui elämästä ja aloin sairastua vuosi sitten moniin eri sairauksiin,
jonka päätähtenä koin 15.12.11 kokemani romahduksen. Elämässäni oli kaksi tuntia vapaata aikaa,
jotka vahingossa käytin ajattelemiseen.
Ajattelin elämääni ja tajusin kuinka olen omassa elämässäni, oman pääni sisällä epäonnistunut kaikessa.
Olen tehnyt koko elämäni valmiiksi päässäni, kai turvatakseni tulevaisuuteni.
Kuitenkin tuokin on tuhonnut osakseen elämääni. Koska jokaisen takapakin olen ottanut sisimpääni rankasti.

Nyt sitten vain pitäisi kääntää kaikki nuo kokemukseni omaksi edukseni.
Kaikki kaltoinkäymiset pitäisi jättää taakseen ja sano vahvana että ne eivät ole olleet minun syytäni.
En minä ole niille mitään voinut, vaikka vuosia olen niistä itseäni vain syyttänyt.
Paniikissa kun en ole osannut käyttäytyä mitenkään muutenkaan.
Monet haluaisivat viedä asiat eteenpäin, mutta yksi oikeudenkänyti elämässäni on jo ollut tarpeeksi koettavana.
En halua sellaista stressiä mitä sen pahoinpitelyn jälkipuinnissa joutui käymään, vuosia.

Viime kuukausista selvinneenä voin sanoa että olen vahva ihminen. Vaikka olin jo luovuttamassa elämäni uusiin käsiin monesti. Luulen että ilman viimeistä 2,5viikkoa Jorvissa minua ei varmastikkaan olisi tällähetkellä olemassa.
Ystäväni sattui näkemään elämäni huonoimmat hetket elämässäni ja luulen että se ei ollut kaunista näkemistä.
Rankaisin itseäni epäonnistumisestani ja olin luovuttanut, en vain enää jaksanut taistella.
Jonkin kipinän kuitenkin hän osasi minussa sytyttää uudelleen ja herätti minut eloon.
Olin valmis menemään tippaan ja nenä-mahaletkuun koska en vain enää jaksanut.
Kuitenkin muutaman kalorin saaminen yliannostuksen saamaani olotilaan auttoi palauttamaan minut elävien kirjoihin.
Ja loppujen lopuksi osasin kääntää tuon uudeksi haasteeksi itseäni varten ja pääsin kotiin.

Nyt kotona yritän opetella olemaan yksin, nauttimaan sohvalla makaamisesta ja opetella olla suorittamatta.
Kuitenkin se on hirveän vaikeaa. Toisaalta onneksi kropassani ei ole hituistakaan jäljellä voimaa, että jaksaisin tehdä kaiken mitä päässäni haluaisin suorittaa. Nautin muiden seurasta, vaikka en olekaan se pirteä, sosiaalinen ja iloinen Noora tällähetkellä. Minä olen minä ja haluan olla ihmisten parissa. Vähän aikaan sitten se oli toista. Kammoksuin jokaista ihmistä elämässäni, ajauduin oman pääni sisällä riitoihin kaikkien kanssa ja keksin jokaisessa ihmisessä vain ärsyttäviä asioita, en kestänyt kenenkään naamaa elämässäni ja halusin vain kadota. Onneksi elämässäni yksi vierailu uuden ihmisen kanssa elämässäni avasi uuden mahdollisuuden katoamiseen, ja maksasin Jorvissa lepäämässä parisen viikkoa.

Nyt taas jaksan hymyillä ja näytellä ulkokuoreni olevan kunnossa. Toisinaan kuitenkaan en jaksaisi välittää yhtään mistään. Mutta niinhän jokaisella on toisinaan huonoja päiviä ja toisinaan hyviä päiviä. Niiden kanssa pitää osata elää.
Jatkostakaan elämässäni ei tarvitse olla huolissaan, kun sain tänään kolme uutta parasta kaveriani, jotka käyvät katsomassa minua kolmisen kertaa viikossa kotona tai jaksaessani vierailen heidän luonaan Jorvissa. Ja jatkohoitopaikat Leppävaarasta sekä syömishäiriökeskuksesta.

Pitäisi kai vain osata nauttia siitä että vihdoinkin 12-vuoden taistelun jälkeen voin vihdoin parantua. Kuitenkin luulen astelleeni areenalle puolustuskantilta ja olen pistänyt muurin suojakseni että kukaan ei pysty murtaa sitä. Päässäni taistelee kaksi omatuntoa, tai niinkuin minä kutsun niitä järki - ja se joka elää minussa. Se joka elää minussa on sairaus - mikä minun pitäisi hyväksyä. Kahdessa kuukaudessa olen kadottanut 13 kiloa itseäni, menettänyt luvan urheilla ja menettänyt järkeni. Urheilukielto kuulostaa korviini kauhealta, vaikka enhän minä ole enää yli vuoteen jaksanu käydä kuntosalilla, koska varressani ei ole voimaa. Kuitenkin ennen huippukunnossa ollut tyttö stressaa jokapäiväisesti siitä että mitä minulle käy. En ole enää kokonainen.

Loppupeleissä kun ajattelee, en ole tainnut koskaan olla kokonainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni on vihdoinkin ollut tarpeeksi turvallinen ajankohta elämässäni, että suostuin rikkomaan suojakuoreni. Minulla on mahtava perhe ja ystävät jotka tukevat minua. Ja unelmien mies rinnallani, joka on saanut kestää enemmän kuin tarpeeksi. Olen kovasti yrittänyt kuitenkin suojella heitä kaikkia, en halua ketään mukaan hoitokokouksiini enkä ongelmiini etten vain satuttaisi ketään. Mutta eilen lääkärini sanoivat että luuletko että he eivät tiedä tilannettasi vaikka et kerro heille. Vastasin En, kyllä he tietävät mutta kertomattani minun ei tarvitse jutella heidän kanssa asiasta. Lääkärini pyysy kääntämään asiaa toisinpäin ja juttelemaan asioista että minä saisin apua olooni. Mutta sekin on niin vaikeaa..

Olen erittäin huono valehtelemaan, joka on toisaalta onni. Koska huijasin jo näyttelemällä vahvaa yhtä lääkäriä. Jos osaisin valehdella, olisin varmasti huijannut jo montaa lääkäriä. Kuitenkin he yrittävät auttaa minua, mutta kuten hekin sanovat; Ei kukaan muu kuin minä voi päättää sitä että haluanko apua. Järki huutaa apua ja sairaus pistää minut itkemään keittiön lattialla nälkääni vastustaen että et avaa sitä ovea ja se voittaa jonka jälkeen juon lasillisen vettä (jota olen aina inhonnut) nälkääni. Mietin onko katkaravuissa vai maississa vähemmän kaloreita (ja yllätyin siitä että katkaravuissa on melkein puolet vähemmän kuin maississa!). Ja mietin sitä että kuinka huono omaolo tulee siitä jos pistän suuhuni jotain. Tai jos syön niin kuinka kipeäksi mahani tulee.

Näiden ajatusten kanssa jään kamppailemaan ja yritän selkeyttää mieltäni. Yritän antaa järjen voittaa ja syöstää valtaistuimeltaan sen joka elää minussa. Mutta 12 vuoden taistelun jälkeen sitä ei voi odottaa päivässä."

Nivelkivut ja tahtoni mun.

Taas ne palasivat. Jokaista niveltä särkee, pakko naksautella kokoajan jotakin paikkaa. En ymmärrä miksi ne taas palasivat? Olisi niin kiva tietää että mistä ne johtuu? Olen jo pitkään miettinyt että onkohan minulla fibromyalgia eli pehmytkudos reuma..? Olen jo vuosiavuosia sitten valitellut polvi kivuista perheen kanssa syödessä pitsaa ulkoterassilla, veto toi niihin helposti kipua. Vuosien saatossa nivelkivut ovat yleistyneet sormiin, en pystynyt treenatessa enää pitämään kunnolla tankoa käsissä, kun alkoi niveliin sattumaan. Vai onko tämä vain jotain rasvojen tms. puutetta nivelissä? Kuuluuko tämäkin syömishäiriöön?

Eilen mä päätin että mä en enää jaksa tätä. Mä haluan parantua. Mutta en vaan tiiä miten parannutaan? Niinkuin ennenkin sanoin niin mulla on ollut oireettomiakin hetkiä syömishäiriön kanssa, muistaakseni parhaillaan vuoden olen ollut oireettomana. Mietin vaan pelolla että jos mä nyt päätän että mä haluun parantua, niin ensinnäkin onnistunko mä siinä? Ja toisekseen mietin sitä että parantuuko siitä oikeesti vai tuleeko taas joku vuoden tauko ja taas kun mulle tulee joku henkinen ongelma niin mä taas pragaan ja oon tällä samalla tiellä? Ja sekin mietityttää että lihoonko mä taas?

Mä pelkään sitä niin paljon, mä haluaisin olla loppuelämäni pieni, niin että kukaan ei näkisi mua. Mä haluun pystyä ostamaan pieniä vaatteita, en tiedä miksi mutta en ole koskaan suostunut ostamaan S-kokoa suurempia vaatteita, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Se pelottaa että mä taas kohta painan sen 87 kiloa, niinkuin joskus kymmenisen vuotta sitten. Silloin kun annoin kerrankin ittelleni luvan syödä. Mä en halua sitä olotilaa itselleni. Silloin oli niin vaikeaa olla. Mua pelottaa tulevaisuus. Mutta mä haluisin parantua, koska mä haluun alkaa taas treenaamaan täysillä. Mä haluun sen hyvän olon tunteen, mikä treenien jälkeen tulee. Mä haluun ne menetetyt lihakset takaisin. Miten mä onnistun? En halua taas kerran epäonnistua.

weheartit

Läskipäivä.

Huomenna palkkapäivä, tänään rahat loppu. S-etukortti pelasti mun ruoan himon ja lähin kauppaan nälkäisenä. Se ei taas ollut kovin hyvä jutuu. Mukaan lähti 2litraa kasvisrasva jädee, 2 pitsaa, kinuskikastike purkki, herkkusieniä, vs. sulatejuustoa, mars patukan, mansikka piirakkaa, 2prk juotavaa jogurttia, kokonaisia punajuuria,  maitoa, pitsan päälle mozzarella juustoa. Eli kaikkea ihan törkeen epäterveellistä. Tulipahan ostettua sit herkkuja. Kotiin päästyäni vedin sit koko purkin punajuuria ja nyt mietin että mitä sitä sit vois syödä..

Kerrankin selvisin ilman minkäänlaista ahdistusta kaupasta ja paniikkikohtauksesta ei ollut tietoakaan. Ihanaa! Se aika oli nimittäin tosi ahdistavaa kun tartti vaan juosta kaupan läpi kun ei pystynytkään miettiä koskemista ruokaan. huh.

Haluan muuten kiittää aivan ihanista, tsemppaavista ja minullekin normaalin olon tekevistä sähköposteista. On ihanaa kun mun blogilla on noin ihania lukijoita. kiitos! <3

Turvalisesti kotiin.

Olin eilen ystäväni kanssa kampissa kiertelemässä.. Käytiin kaikki puhelinkaupat läpi ja huh mikä ero niiden välillä olikaan. Aivan älytöntä jonottamista oli Sonera kaupassa, Elisashopitissa oli paljon asiakkaita mutta suht nopea palvelu ja dna kaupasta selvittiin noin viidessä minuutissa. Etsittiin siis ystävälleni uutta puhelinta ja minäkin hankin mun tablettiin oman netin sekä lisäksi ostin kalansilmä objektin mun htc puhelimeen.

Pitääpä leikkiä sillä joku hetki ja laittaa teille kuveja näkyviin. Eilen illalla oli hauska palata kotiin kun noin 50 sotilasta turvasi mun viimeisen kilometrin kotiin. Osa niistä makasi kylläkin ojassa ja oli aseensa kanssa osoittamassa mua kohti. Tuli vähän jännä olo että ampuukohan ne mut vai turvaako muntien, päädyin jälkimmäiseen! Tänään väsyttää taas heti kun eilen oli muutaman tunnin liikenteessä. Mutta valvoinkin ehkä hieman normaalia pidempäänkin, kun toivoin että uni tulisi ilman lääkkeitä, mutta se on vielä vain toivetta..

Päiväkirjani Terveisiä helvetistä // Epäonnistumisten päivä 19.3.2012

"Aamulla olin jäänyt junan alle, en päässyt sängystä ylös kun kaikkialle sattuu niin jumalattomasti.
En jaksaisi enää taistella. Minusta tuntuu että minulle ei ole tarpeeksi voimia siihen.
Jouduin Jorviin lääkärin arvioon, olisin päässyt sisään. Mutta en mennyt. Nutridiet lisäravinteet on niin helkutan pahoja, muuta syötävää siellä ei ole. Joten sairaalassa tulee muuri vastaan ja kieltäydyn syömästä. Joten syömishäiriön kannalta siellä on helvettiä olla.

Noh, tässä nyt istun kotisohvalla ja nielen oksennuksen makua takaisin suuhuni. Olen epäonnistunut tänään, antanut periksi ruoalle ja ahmin itseäni täyteen. Söin Big Mac aterian plussana, kinuski sundaen ja äsken kävin hipsimässä R-kioskille ostamaan dippiä ja litran jätskiä. Yli viikon olen katsonut sipsikulhoa keittiön pöydällä ja haistellut niitä kuinka hyvältä ne tuoksuu ja miettinyt kuinka hyvälle ne maistuukaan. Nyt minä niitä puputan, ja mietin kuinka epäonnistunut olen. Kohta aion syödä vielä paljon, siis PALJON jäätelöä. Niin että mulle tulee niin huono olo, etten halua taas syödä pitkään aikaan.

Tänään oon alkanut ymmärtää ihmisiä jotka jää lääkkeisiin koukkuun, en yhtään ihmettele. Mulla on niin järkyttävät kivut kropassa. Ihan kuin koko kroppa olis tulehtunut tosi pahasti. En pysty taivuttamaan selkää mihinkään, etureidet on niin jumissa että eilen illalla teki mieli vaan itkeä kun kävelin sohvalta sänkyyn tuon 2 metrin matkan. Tänään sain luvan syödä särkylääkkeitä kipuihin. Otin 2 buranaa, ei auttanut, otin 2 buranaa lisää, ei auttanut. Otin Dolanin ja Norflexin, nyt on siedettävät kivut.

Mä en oikein usko lääkäriä että siitä että en syö tulisi muka näin hirveet krooniset kivut. Ja mitään muuta apua en saa siihen kun "sun pitäis syödä". Ei helvetti, oikeestikko? Mä kun luulin että pelkällä ilmalla elää. Mä vaan en pysty syömään. Ja sillä selvä. Ei tää mikään valinta oo että kokeilenpa miltä tuntuu sairastaa syömishäiriötä. C´moon. Ihankun mua ei vituttais ja ois paha olla tän takia. Ihan kun mä en haluais olla terve. Niin no, en kyllä tiiä haluunko. Järki haluu, se joka elää mussa ei haluu kuolla. Se taistelee olemassaolostaan.

Se joka elää mussa oppii joka päivä paremmaksi mussa, enää mulla ei oo niin huono olo koska mä tajusin että mä voin juoda. Light limuja, niissä ei oo kaloreita. Mä oon oppinu mitä voi syödä, missä ei oo paljon kaloreita. Mä tutkin kaupassa aina kaikki eri merkit ja katon missä on vähiten kaloreita. Se oppii mussa paremmaksi. Mä jään siihen tunteeseen koukkuun. Ja mä saan siitä tyydytystä.

Tänä iltana mä itken itteni uneen, koska tää päivä on ollu niin perseestä. Oon saanu taas kaikki ylihuolehtivaiseks musta sanoillani ja mä oon epäonnistunu. Mä ahmin, niin että tulee paha olo. Joskus toivoisin että osaisin oksentaa. Mutta vaikka kuinka olen yrittäny opetella, en osaa. No eipähän mee hampaat pilalle.

Täällä mä oon, mä hengitän joten mä olen olemassa."

Päiväkirjani - miksi julkaista?

Ajattelin julkaista muutaman päiväkirja tekstini tai siis tarkemmin Facebookkiin itselleni kirjoittamani tekstit. Olen aina saanut apua kirjoittamisesta, olen aina paennut todellisuutta teksteihin. Se helpottaa, se tuntuu minun omalta maailmaltani. Ja jotenkin olen aina myös halunnut kirjoittaa senkin takia, että voin osan niistä julkaista, jotta ystäväni tietävät miltä minun elämäni tuntuu. Nyt julkaisen ne sen takia että jos joku voi saada niistä jonkinlaista apua. Edes saa tietää että sinulla toivottavasti menee paremmin kuin minulla. Tai ehkä voit saada omiin tunteisiisi apua tai järkeä. Ehkä myös taistelemaan minun kanssani eroon näistä tunteista ja selviytyä syömishäiriöstä tai masennuksesta.

Nämä taudit kun on nykyään liian yleisiä, toivoisin että ne saataisiin kitkettyä tästä maailmasta pois, mutta ei ne vain leviää aivan liian nopeasti. Minusta on kamala lukea kun nykyään niin nuoretkin sairastavat syömishäiriö kunnes tajuan että enhän minäkään ollut kuin 12 - vuotias sairastuessani. Sen aikana olen kadottanut oman itseni, itsevarmuuteni ja kokonaan persoonani. En tiedä kuka olen ja kuka minä haluaisin olla.

25 - vuotiaana luulin olevani jo perheen äiti, naimisissa, asuvan Espoossa ainakin omassa rivitalon pätkässä, ellen jo omakotitalossa. Mikään niistä ei ole toteutunut. Olen vaatinut itseltäni ja elämältäni aivan liikaa. Nyt 25- vuotiaan asun taas takaisin vanhempieni luona, koska en pärjää yksin. En seurustele, enkä oikeastaan kaipaakkaan seurustelusuhdetta, kaipaan vain halauksia. Kaipaan sitä että joku on minun lähelläni ja välittää minusta. Minulla ei ole lapsia ja nykyään minusta jopa tuntuu siltä että en koskaan haluakkaan lapsia. Omistan sentään asunnon, mutta en itse asu siellä. Enkä edes haluaisikaan. Haluaisin rivitalon pätkän ja pihan. Jossa koirani voisivat temmeltää aina kun haluavat.

Mutta sitäkään en pitkään aikaan saa. Olen luopunut unelmistani, olen luopunut persoonastani ja tuntuu että pikkuhiljaa luovun kaikesta. Tällä hetkellä kun myyn koko omaisuuttani. En jaksa muuttaa kaikkia tavaroitani taas kerran vanhempieni nurkkiin. Enhän minä niillä täällä mitään tee. Myyn elämäni. Opettelen vain hengittämään ja yritän nauttia jokaisesta päivästä. Ehkä vielä joku päivä opin sen. Mitä vapaa-ajalla kuuluu tehdä? Sitä en vieläkään ole oppinut, näiden 5,5 kk aikana kun olen ollut sairaslomalla. En osaa edelleenkään nauttia tästä vapaudesta. Nautin siitä kun elämäni on aikataulutettu minuutilleen, enkä edes kerkeä ajattelemaan asioita. Silloin mielenikin on kirkas, koska aikaa ei ole masentaviin ajatuksiin. Nyt minulla ei ole muuta kuin aikaa.

weheartit

Päiväkirjani 25.3.2012 Onko normaalipaino sairaus?

"Onko minulla oikeus sanoa että olen sairas?

Olen normaalipainoinen. Ja kuulin että ulkoapäin en näytä ollenkaan sairaalta.
Kuitenkin minä taistelen vakavaa sairautta vastaan, järkeni kanssa. Kuitenkin tänään juttelin ihanan ystäväni kanssa ja sanoin että minua ei kiinnosta tälllähetkellä, vaikka tiedän että minun kroppani on alkanut syömään omia lihaksiani ja käynyt taistoon selvitäkseen. Minua ei kiinnosta mitä pahaa aiheutan itselleni tulevaisuutta ajatellen.Osteoporoosi, erilaiset sydänvaivat ja mitä kaikkea tästä voi tullakkaan..

Tottakai pelkään kuolemaa, olen pienestä pitäen pelännyt sitä. Mutta myös tiennyt/ajatellut aina että kuolen nuorena. Siksi olen aikatauluttanut elämäni kiireiseksi ja unelmani olisivat pitänyt jo toteutua että saisin elää niiden kanssa edes jonkin aikaa. Nyt enää en kuitenkaan tiedä, saavutanko niitä koskaan. Onko minussa tarpeeksi taistelutahtoa ja haluanko oikeasti parantua?

Ihana tukeni sanoi että kun syömishäiriöstä paranee, se tunne mitä sen jälkeen elää, se vapaus on nautinnollista. Kun ei enää tarvitse kysyä keneltäkään lupaa, syödäkseen. Mutta minä en tiedä mikä se tunne on. Pelkään sitä että millaista elämä on terveenä. Olen niin tottunut tähän, en pelkää itseni puolesta. Tiedän mitä tämä on. Pelkään enemmän muiden puolesta, miten he kestävät minua ja miten he kestävät sairauttani. En halua satuttaa ketään, mutta kuitenkin teoillani aiheutan paljon pahaa kaikille läheisilleni. Saan nykyään kaikki itkemään, saan kaikki huolestumaan ja sen takia tunnen syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa.

Olen kuitenkin yrittänyt sanoa itselleni, että nyt on aika olla itsekeskeinen ja oppia arvostamaan itseäni. Mutta ei, huomaan joka päivä että en kuitenkaan niin tee. Katson itseäni peilistä ja nään siellä ruman vartalon johon en ole mitenkään tyytyväinen. Reiteni ja pohkeeni on aivan liian isot. Takapuoleni on suurempi kuin laki sallii ja kaikki jäljet ihossani mitä olen itse aiheuttanut saa minut tuntemaan itseni rumaksi. Katumaan elämääni ja nuoruuttani.

Kadun niin paljon asioita elämässäni ja syytän niistä vain omaa tyhmyyttäni. En halua ajatellakkaan niitä aikoja. Olen unohtanut menneisyyteni. Sekä tulevaisuuteni. Elän tänään, tässä hetkessä."

Ei niin pieni tuholainen?

Nasilla oli näköjään eilen tuholaispäivä. Neiti 2,5v sitten päätti nukkumaan mennessä myös olla tykkäämästä äitin ja isin valitsemista tapeteista. Nasin äiti laittoi tytön nukkumaan ja kun oli hiljaa huoneessa niin ei enää uskaltanut mennä häiritsemään neitiä, ettei vain herää. No tyttö sitten olikin hiljaa tehnyt tälläistä jälkeä;

Apua, anorektikko.

Tältä minustakin tuntuu, en enää tiedä kuka minä olen. Olen yksin suuressa maailmassa ja en tiedä edes mistä minä pidän. En tiedä mikä on kivaa, en tiedä mistä enää nautin. Pelkään entä jos minä en parannukkaan, mutta pelkään mitä jos parannun? Tässä video jossa raapaistaan hieman pintaa syvemmälle mitä syömishäiriö on ja miten apua on tarjolla Suomessa.

Apua, anorektikko. Yle Areena.

Stadi sightseeing.

Mun ihana ystäväni eilen piristin mun ankeeta sunnuntai iltaa. Hän ihmetteli että miksi mä oikein vihaan sunnuntaita. Noh mähän kerroin että inhoan kun sunnuntaisin ei ikinä voi tehdä mitään kenenkään kanssa, kun kaikki aina vaan potee huonoa oloa. Ihanuus sitten sanoi että tehdään jotain kivaa. Hän vei mut mäkkäriin syömään, kun sinne olin niin hinkunut koko päivän. Ajattelin nimittäin eilen syödä koko huonosti syödyn viikon edestä, mutta söin sitten kokopäivänä jopa mäkkiaterian ja jäden. Kai sekin on jo ihan hyvin?

Noh terassihetken jälkeen lähettiin autolla kruisailemaan. Mentiin romanttiselle kävelylle Hietaniemen rantaan katselemaan kun viisi kuumailmapalloa lenteli taivaalla ja Saksalaiset tuli grillaamaan meidän viereen kalliolle. Sen jälkeen käytiinkin vähän ajelemassa lisempää ja ajettiin Kaivopuiston läpi ja mietittiin mitä kesällä pitää tehdä ja mitä turistivieraille pitäisi näyttää Helsingissä. Päätettiin että joku päivä mennään mun skootterilla ajelemaan Helsinkiin, sillä kun on niin kätevä huristella siellä. Ihana kun joku ystävä jaksaa keksiä mulle jotain piristävää tekemistä aina välillä. Mä oon jotenkin tällä hetkellä niin mielikuvitukseton ja jotenkin niin huono keksimään minkäänlaista tekemistä. Mikä on ihan tylsää. Tässä ihanan kesäillan kuva Hietsusta. Kiitos H <3

Pieni tuholainen.

Kummitus Nasi oli kylässä, oli yhtäkkiä kumman hiljaista ja isi kysäsi että onko sun huoneessa jotain millä saaa tuhoja aikaan. Ajattelin että ei siellä nyt kai mitään ole.. Äiti hilpasi sitten äkkiä mun huoneeseen ja torui Nasia että nyt ei Noora täti kyllä tykkää yhtään. Nasi tuli sitten tämän näköisenä pyytämään anteeksi. Eihän siinä pystynyt muuta kuin nauramaan että mitä tuhoa tyttö sai aikaiseksi.. Nyt tuoksuu koko huone ihanalta Body Shopin huulirasvalta.. :P

We don't celebrate sundays.

Minä vihaan sunnuntaita. Kun seurustelin tämä oli virallinen krapulapäivä. Silloin ei voinut tehdä koskaan mitään. Inhosin kun ei voitu ikinä tehdä mitään. Toisella kun oli aina niin huono olo että hän oli toimintakyvytön. Tänään olin iloinen vihdoinkin kun aamulla tajusin että tänään sunnuntai on hyvä päivä. No olen vain nukkunut, vaikka halusin tänään puuhata hyvässä seurassa kaikkea. En vain tiedä kenen kanssa olisin edes ollut.

Mutta tänään tajusin että erossa menetin myös parhaan kaverini. Minulla on yksi ympärivuorokautinen juttelu kaveri vähemmän. Taas yksi ystävä vähemmän, yksi ystävä ja ainoa ihminen joka tietää minusta kaiken koko maailmassa. Epäreilua.

Eilisen päivän asu.

Tai no oikeastaan illan. Vietin ihanan tyttöjen päivän, eli Kristiinan ja Nooran päivän eilen. Otettiin aurinkoa, katottiin leffa ja yritettiin kattoa Euroviisut, mutta ei oikein onnistuttu siinä. Tässä kuvia eilisen naamasta ja asusta.

Kampauspäivä.

Tänään mun ihana kaveri tuli laittamaan kampauksen mun luokse. Hän meni vuosijuhliin ja pyysi että laittaisin jonkun kivan lettikampauksen ja toiveena oli myöskin tukka kiinni, että näin kesällä ei hikoile niska. Tässä teille kuvia aikaan saannoksestani!

Ihania kesämekkoja!

Oi että mä rakastan kesämekkoja ja mekkoja nyt ylipäätään! Käytän paljon kesällä mekkoja ja voisin vaikka aina kulkea mekko päällä, jos se ei olisi nykymaailmassa niin "hienoa". Nelly myy aivan ihania mekkoja ja tässä muutama lempparini heidän valikoimistaan!

Koirien trimmaus!

Mun sisko, serkku ja äiti innostui sitten trimmaamaan koiria. Mun siskolla on kaksi kiinanharjakoiraa, joiden turkki oli annettu kasvaa talveksi. Nyt sitten taas ne ajeltiin kesäksi nakuiksi, niinkuin niiden kuuluisi luonnostaan olla. 

Äitillä on kaksi villakoiraa ja chihuahua. Nyt pääsi kääpiö villakoira sitten kesäturkin saksimiseen ja sillä kun sitä karvaa taas on kerääntynyt talven jäljiltä, niin varmasti helpotus tämmöisillä kuumilla keleillä että sitä karvaa ei ihan niin paljon ole. 

Tässä koirien keritsimisestä kuvia!

Kukkasista kuvia!

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja mulla ei  taida tänään olla mitään pakollista hommaakaan tehtävänä! Ihanaa! Ajattelin piristellä teitä meidän kodin ihanilla kukkasilla. Ensi viikolla pitää vielä käydä hakemassa lisää kukkia, kun me kaikki kukkapenkit myllättiin ylösalasin kun rikkaruohot oli ne vallannut omakseen. Valitettavasti melkein kaikki monivuotiset kukatkin oli tukahtunut rikkaruohojen alle. Noh mutta nyt sitten pidetään niistä parempaa huolta ja onneksi unikko, liljat ja muutama isompi kukkanen oli selvinnyt. Nyt ne sitten on uusilla paikoilla.

Tässä ihania kuvia!