"Kun elämä menee edessä
vuoristorataa, josta ei tajua nauttia.
Joutuu ajattelemaan kuka onkaan oman elämänsä päähenkilö.
Joutuu muuttamaan kaiken opitun ja opetella uudestaan elämään.
Uutuus viehättää, mutta se myös pelottaa koska ei tiedä mitä se on.
Kierrän kuulemma oravanpyörässä, joka kulkee väärään suuntaan.
Sen suunnan pitäisi kääntyä oikeampaan.
Kuitenkin koko elämän ajan oppineet asiat eivät aivan helposti pysty poistua muistista.
Ja uuden elämän aloittaminen tuntuu mahdottomalta.
Kuulemma se pitääkin muuttaa pikkuhiljaa, mutta se tuntuu mahdottomalta.
Ystäväni avasi minun silmäni ja tajusin että olen elämäni aikana tehnyt liikaa töitä kolme kertaa elämässäni.
Elämäni tunnekuohut olen peittänyt tekemällä paljon töitä ja jättänyt asiat käsittelemättä.
24-vuotiaana on rankkaa sanoa että on kokenut elämän aikana kolme kertaa burn outin.
Jota en edes ole tajunnut saavani, olen vain luullut olevani huonommassa elämän vaiheessa.
Kuitenkin lopulta vartaloni irtisanoutui elämästä ja aloin sairastua vuosi sitten moniin eri sairauksiin,
jonka päätähtenä koin 15.12.11 kokemani romahduksen. Elämässäni oli kaksi tuntia vapaata aikaa,
jotka vahingossa käytin ajattelemiseen.
Ajattelin elämääni ja tajusin kuinka olen omassa elämässäni, oman pääni sisällä epäonnistunut kaikessa.
Olen tehnyt koko elämäni valmiiksi päässäni, kai turvatakseni tulevaisuuteni.
Kuitenkin tuokin on tuhonnut osakseen elämääni. Koska jokaisen takapakin olen ottanut sisimpääni rankasti.
Nyt sitten vain pitäisi kääntää kaikki nuo kokemukseni omaksi edukseni.
Kaikki kaltoinkäymiset pitäisi jättää taakseen ja sano vahvana että ne eivät ole olleet minun syytäni.
En minä ole niille mitään voinut, vaikka vuosia olen niistä itseäni vain syyttänyt.
Paniikissa kun en ole osannut käyttäytyä mitenkään muutenkaan.
Monet haluaisivat viedä asiat eteenpäin, mutta yksi oikeudenkänyti elämässäni on jo ollut tarpeeksi koettavana.
En halua sellaista stressiä mitä sen pahoinpitelyn jälkipuinnissa joutui käymään, vuosia.
Viime kuukausista selvinneenä voin sanoa että olen vahva ihminen. Vaikka olin jo luovuttamassa elämäni uusiin käsiin monesti. Luulen että ilman viimeistä 2,5viikkoa Jorvissa minua ei varmastikkaan olisi tällähetkellä olemassa.
Ystäväni sattui näkemään elämäni huonoimmat hetket elämässäni ja luulen että se ei ollut kaunista näkemistä.
Rankaisin itseäni epäonnistumisestani ja olin luovuttanut, en vain enää jaksanut taistella.
Jonkin kipinän kuitenkin hän osasi minussa sytyttää uudelleen ja herätti minut eloon.
Olin valmis menemään tippaan ja nenä-mahaletkuun koska en vain enää jaksanut.
Kuitenkin muutaman kalorin saaminen yliannostuksen saamaani olotilaan auttoi palauttamaan minut elävien kirjoihin.
Ja loppujen lopuksi osasin kääntää tuon uudeksi haasteeksi itseäni varten ja pääsin kotiin.
Nyt kotona yritän opetella olemaan yksin, nauttimaan sohvalla makaamisesta ja opetella olla suorittamatta.
Kuitenkin se on hirveän vaikeaa. Toisaalta onneksi kropassani ei ole hituistakaan jäljellä voimaa, että jaksaisin tehdä kaiken mitä päässäni haluaisin suorittaa. Nautin muiden seurasta, vaikka en olekaan se pirteä, sosiaalinen ja iloinen Noora tällähetkellä. Minä olen minä ja haluan olla ihmisten parissa. Vähän aikaan sitten se oli toista. Kammoksuin jokaista ihmistä elämässäni, ajauduin oman pääni sisällä riitoihin kaikkien kanssa ja keksin jokaisessa ihmisessä vain ärsyttäviä asioita, en kestänyt kenenkään naamaa elämässäni ja halusin vain kadota. Onneksi elämässäni yksi vierailu uuden ihmisen kanssa elämässäni avasi uuden mahdollisuuden katoamiseen, ja maksasin Jorvissa lepäämässä parisen viikkoa.
Nyt taas jaksan hymyillä ja näytellä ulkokuoreni olevan kunnossa. Toisinaan kuitenkaan en jaksaisi välittää yhtään mistään. Mutta niinhän jokaisella on toisinaan huonoja päiviä ja toisinaan hyviä päiviä. Niiden kanssa pitää osata elää.
Jatkostakaan elämässäni ei tarvitse olla huolissaan, kun sain tänään kolme uutta parasta kaveriani, jotka käyvät katsomassa minua kolmisen kertaa viikossa kotona tai jaksaessani vierailen heidän luonaan Jorvissa. Ja jatkohoitopaikat Leppävaarasta sekä syömishäiriökeskuksesta.
Pitäisi kai vain osata nauttia siitä että vihdoinkin 12-vuoden taistelun jälkeen voin vihdoin parantua. Kuitenkin luulen astelleeni areenalle puolustuskantilta ja olen pistänyt muurin suojakseni että kukaan ei pysty murtaa sitä. Päässäni taistelee kaksi omatuntoa, tai niinkuin minä kutsun niitä järki - ja se joka elää minussa. Se joka elää minussa on sairaus - mikä minun pitäisi hyväksyä. Kahdessa kuukaudessa olen kadottanut 13 kiloa itseäni, menettänyt luvan urheilla ja menettänyt järkeni. Urheilukielto kuulostaa korviini kauhealta, vaikka enhän minä ole enää yli vuoteen jaksanu käydä kuntosalilla, koska varressani ei ole voimaa. Kuitenkin ennen huippukunnossa ollut tyttö stressaa jokapäiväisesti siitä että mitä minulle käy. En ole enää kokonainen.
Loppupeleissä kun ajattelee, en ole tainnut koskaan olla kokonainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni on vihdoinkin ollut tarpeeksi turvallinen ajankohta elämässäni, että suostuin rikkomaan suojakuoreni. Minulla on mahtava perhe ja ystävät jotka tukevat minua. Ja unelmien mies rinnallani, joka on saanut kestää enemmän kuin tarpeeksi. Olen kovasti yrittänyt kuitenkin suojella heitä kaikkia, en halua ketään mukaan hoitokokouksiini enkä ongelmiini etten vain satuttaisi ketään. Mutta eilen lääkärini sanoivat että luuletko että he eivät tiedä tilannettasi vaikka et kerro heille. Vastasin En, kyllä he tietävät mutta kertomattani minun ei tarvitse jutella heidän kanssa asiasta. Lääkärini pyysy kääntämään asiaa toisinpäin ja juttelemaan asioista että minä saisin apua olooni. Mutta sekin on niin vaikeaa..
Olen erittäin huono valehtelemaan, joka on toisaalta onni. Koska huijasin jo näyttelemällä vahvaa yhtä lääkäriä. Jos osaisin valehdella, olisin varmasti huijannut jo montaa lääkäriä. Kuitenkin he yrittävät auttaa minua, mutta kuten hekin sanovat; Ei kukaan muu kuin minä voi päättää sitä että haluanko apua. Järki huutaa apua ja sairaus pistää minut itkemään keittiön lattialla nälkääni vastustaen että et avaa sitä ovea ja se voittaa jonka jälkeen juon lasillisen vettä (jota olen aina inhonnut) nälkääni. Mietin onko katkaravuissa vai maississa vähemmän kaloreita (ja yllätyin siitä että katkaravuissa on melkein puolet vähemmän kuin maississa!). Ja mietin sitä että kuinka huono omaolo tulee siitä jos pistän suuhuni jotain. Tai jos syön niin kuinka kipeäksi mahani tulee.
Näiden ajatusten kanssa jään kamppailemaan ja yritän selkeyttää mieltäni. Yritän antaa järjen voittaa ja syöstää valtaistuimeltaan sen joka elää minussa. Mutta 12 vuoden taistelun jälkeen sitä ei voi odottaa päivässä."
Joutuu ajattelemaan kuka onkaan oman elämänsä päähenkilö.
Joutuu muuttamaan kaiken opitun ja opetella uudestaan elämään.
Uutuus viehättää, mutta se myös pelottaa koska ei tiedä mitä se on.
Kierrän kuulemma oravanpyörässä, joka kulkee väärään suuntaan.
Sen suunnan pitäisi kääntyä oikeampaan.
Kuitenkin koko elämän ajan oppineet asiat eivät aivan helposti pysty poistua muistista.
Ja uuden elämän aloittaminen tuntuu mahdottomalta.
Kuulemma se pitääkin muuttaa pikkuhiljaa, mutta se tuntuu mahdottomalta.
Ystäväni avasi minun silmäni ja tajusin että olen elämäni aikana tehnyt liikaa töitä kolme kertaa elämässäni.
Elämäni tunnekuohut olen peittänyt tekemällä paljon töitä ja jättänyt asiat käsittelemättä.
24-vuotiaana on rankkaa sanoa että on kokenut elämän aikana kolme kertaa burn outin.
Jota en edes ole tajunnut saavani, olen vain luullut olevani huonommassa elämän vaiheessa.
Kuitenkin lopulta vartaloni irtisanoutui elämästä ja aloin sairastua vuosi sitten moniin eri sairauksiin,
jonka päätähtenä koin 15.12.11 kokemani romahduksen. Elämässäni oli kaksi tuntia vapaata aikaa,
jotka vahingossa käytin ajattelemiseen.
Ajattelin elämääni ja tajusin kuinka olen omassa elämässäni, oman pääni sisällä epäonnistunut kaikessa.
Olen tehnyt koko elämäni valmiiksi päässäni, kai turvatakseni tulevaisuuteni.
Kuitenkin tuokin on tuhonnut osakseen elämääni. Koska jokaisen takapakin olen ottanut sisimpääni rankasti.
Nyt sitten vain pitäisi kääntää kaikki nuo kokemukseni omaksi edukseni.
Kaikki kaltoinkäymiset pitäisi jättää taakseen ja sano vahvana että ne eivät ole olleet minun syytäni.
En minä ole niille mitään voinut, vaikka vuosia olen niistä itseäni vain syyttänyt.
Paniikissa kun en ole osannut käyttäytyä mitenkään muutenkaan.
Monet haluaisivat viedä asiat eteenpäin, mutta yksi oikeudenkänyti elämässäni on jo ollut tarpeeksi koettavana.
En halua sellaista stressiä mitä sen pahoinpitelyn jälkipuinnissa joutui käymään, vuosia.
Viime kuukausista selvinneenä voin sanoa että olen vahva ihminen. Vaikka olin jo luovuttamassa elämäni uusiin käsiin monesti. Luulen että ilman viimeistä 2,5viikkoa Jorvissa minua ei varmastikkaan olisi tällähetkellä olemassa.
Ystäväni sattui näkemään elämäni huonoimmat hetket elämässäni ja luulen että se ei ollut kaunista näkemistä.
Rankaisin itseäni epäonnistumisestani ja olin luovuttanut, en vain enää jaksanut taistella.
Jonkin kipinän kuitenkin hän osasi minussa sytyttää uudelleen ja herätti minut eloon.
Olin valmis menemään tippaan ja nenä-mahaletkuun koska en vain enää jaksanut.
Kuitenkin muutaman kalorin saaminen yliannostuksen saamaani olotilaan auttoi palauttamaan minut elävien kirjoihin.
Ja loppujen lopuksi osasin kääntää tuon uudeksi haasteeksi itseäni varten ja pääsin kotiin.
Nyt kotona yritän opetella olemaan yksin, nauttimaan sohvalla makaamisesta ja opetella olla suorittamatta.
Kuitenkin se on hirveän vaikeaa. Toisaalta onneksi kropassani ei ole hituistakaan jäljellä voimaa, että jaksaisin tehdä kaiken mitä päässäni haluaisin suorittaa. Nautin muiden seurasta, vaikka en olekaan se pirteä, sosiaalinen ja iloinen Noora tällähetkellä. Minä olen minä ja haluan olla ihmisten parissa. Vähän aikaan sitten se oli toista. Kammoksuin jokaista ihmistä elämässäni, ajauduin oman pääni sisällä riitoihin kaikkien kanssa ja keksin jokaisessa ihmisessä vain ärsyttäviä asioita, en kestänyt kenenkään naamaa elämässäni ja halusin vain kadota. Onneksi elämässäni yksi vierailu uuden ihmisen kanssa elämässäni avasi uuden mahdollisuuden katoamiseen, ja maksasin Jorvissa lepäämässä parisen viikkoa.
Nyt taas jaksan hymyillä ja näytellä ulkokuoreni olevan kunnossa. Toisinaan kuitenkaan en jaksaisi välittää yhtään mistään. Mutta niinhän jokaisella on toisinaan huonoja päiviä ja toisinaan hyviä päiviä. Niiden kanssa pitää osata elää.
Jatkostakaan elämässäni ei tarvitse olla huolissaan, kun sain tänään kolme uutta parasta kaveriani, jotka käyvät katsomassa minua kolmisen kertaa viikossa kotona tai jaksaessani vierailen heidän luonaan Jorvissa. Ja jatkohoitopaikat Leppävaarasta sekä syömishäiriökeskuksesta.
Pitäisi kai vain osata nauttia siitä että vihdoinkin 12-vuoden taistelun jälkeen voin vihdoin parantua. Kuitenkin luulen astelleeni areenalle puolustuskantilta ja olen pistänyt muurin suojakseni että kukaan ei pysty murtaa sitä. Päässäni taistelee kaksi omatuntoa, tai niinkuin minä kutsun niitä järki - ja se joka elää minussa. Se joka elää minussa on sairaus - mikä minun pitäisi hyväksyä. Kahdessa kuukaudessa olen kadottanut 13 kiloa itseäni, menettänyt luvan urheilla ja menettänyt järkeni. Urheilukielto kuulostaa korviini kauhealta, vaikka enhän minä ole enää yli vuoteen jaksanu käydä kuntosalilla, koska varressani ei ole voimaa. Kuitenkin ennen huippukunnossa ollut tyttö stressaa jokapäiväisesti siitä että mitä minulle käy. En ole enää kokonainen.
Loppupeleissä kun ajattelee, en ole tainnut koskaan olla kokonainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni on vihdoinkin ollut tarpeeksi turvallinen ajankohta elämässäni, että suostuin rikkomaan suojakuoreni. Minulla on mahtava perhe ja ystävät jotka tukevat minua. Ja unelmien mies rinnallani, joka on saanut kestää enemmän kuin tarpeeksi. Olen kovasti yrittänyt kuitenkin suojella heitä kaikkia, en halua ketään mukaan hoitokokouksiini enkä ongelmiini etten vain satuttaisi ketään. Mutta eilen lääkärini sanoivat että luuletko että he eivät tiedä tilannettasi vaikka et kerro heille. Vastasin En, kyllä he tietävät mutta kertomattani minun ei tarvitse jutella heidän kanssa asiasta. Lääkärini pyysy kääntämään asiaa toisinpäin ja juttelemaan asioista että minä saisin apua olooni. Mutta sekin on niin vaikeaa..
Olen erittäin huono valehtelemaan, joka on toisaalta onni. Koska huijasin jo näyttelemällä vahvaa yhtä lääkäriä. Jos osaisin valehdella, olisin varmasti huijannut jo montaa lääkäriä. Kuitenkin he yrittävät auttaa minua, mutta kuten hekin sanovat; Ei kukaan muu kuin minä voi päättää sitä että haluanko apua. Järki huutaa apua ja sairaus pistää minut itkemään keittiön lattialla nälkääni vastustaen että et avaa sitä ovea ja se voittaa jonka jälkeen juon lasillisen vettä (jota olen aina inhonnut) nälkääni. Mietin onko katkaravuissa vai maississa vähemmän kaloreita (ja yllätyin siitä että katkaravuissa on melkein puolet vähemmän kuin maississa!). Ja mietin sitä että kuinka huono omaolo tulee siitä jos pistän suuhuni jotain. Tai jos syön niin kuinka kipeäksi mahani tulee.
Näiden ajatusten kanssa jään kamppailemaan ja yritän selkeyttää mieltäni. Yritän antaa järjen voittaa ja syöstää valtaistuimeltaan sen joka elää minussa. Mutta 12 vuoden taistelun jälkeen sitä ei voi odottaa päivässä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!