Ajattelin tänään kertoa hieman syömishäiriön synkemmästä ja aremmasta asiasta mitä olen huomannut tämän elämäni pahimman sairauskauteni aikana joka on nyt kestänyt 4,5 kuukautta tähän mennessä. Asia koskee ystäviä, tuttuja ja kavereita. Minulla on mielestäni aina ollut paljon tuttuja mutta vähän ystäviä. Ja yksi ihminen tärkeäänä, joka joutuu kestämään eniten; minun avomieheni.
Tämän 4,5 kuukauden aikana siis olen joutunut lääkitykseni takia lopettamaan alkoholin käytön. Mutta se ei ole minulle minkäänlainen ongelma, en ole koskaan juonut pahemmin tai pitänyt sitä kovin tärkeänä elämässäni. Olen aina pystynyt lähtemään autolla myös bilettämään ystävieni kanssa. Kun täytin 18, olin aina autolla. Joten tämä on aivan tuttua minulle. Kuitenkin tämän 4,5 kuukauden aikana kaikki bilekutsut ovat loppuneet niinkuin kaikki muutkin seurapyynnöt.
Minulla ei ole kuin aikaa tällähetkellä kun olen sairaslomalla ja pahimpana masennusaikanani kun olisin tarvinnut eniten seuraa ja piristystä elämääni, en sitä kovin paljoa saanut koska itse sitä en jaksanut pahemmin pyytää. Niinkuin en edelleenkään. Minusta tuntuu että olen ennemminkin vaivaksi muille, kuin seuraksi. Varmastikin sen takia kun olen niin avoin ja jos joku kysyy vointiani niin minä kyllä kerron. Tai sitten ehkä uskottavampi teoria; minä vain luulen niin.
Viimeisen 4,5 kuukauden aikana minun perääni on jaksanut perheeni lisäksi katsoa yksi ihminen. Ihminen jota en ole edes tuntenut vuotta kauempaa, tiennyt kylläkin hänen olemassa olostaan lähemmän kymmenen vuotta. Hän on jokaikinen päivä jaksanut kysellä kuulumisiani ja keksinyt minulle tekemistä ja tarjonnut seuraansa. Hän varmasti tietää kuka on. Olen ikuisesti kiitollinen siitä että hän on pitänyt minut jaloillani, kuunnellut itsemurha ajatukseni, jakanut iloni ja tärkeintä ollut ystäväni.
Toki moni muukin on pitänyt yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Harva useammin, moni harvoin. Olen miettinyt mistä se johtuu, olen miettinyt miten ihmiset kokevat toisen ihmisen sairauden. Mutta en oikein tiedä, koska itse olen aina ollut huolehtija luonne. Jos jollain menee huonosti, olen soittanut heille piinaksi asti, melkeinpä jokaikinen päivä. Ja varmistanut että kaikki on hyvin. Kuitenkin minun tapauksessani, näin ei ole käynyt.
Ymmärrän erittäin hyvin että on erittäin pelottava nähdä kuin ihminen kuihtuu vieressään, mutta minä kun olen edelleenkin normaalipainoinen vaikka olenkin 14 kiloa laihtunut 4 kuukauden aikana. Tosin olen pieni, mutta siltikään en ole ulkopuolisten silmissä sairas. Tärkeinpänä ihminen joka joutuu kestämään eniten, joutuu näkemään kun itken jääkaapin edessä ja mietin pystynkö avaamaan jääkaapin ovea kun pelkään niin paljon kaloreita. Pelkään niin paljon lihomista että en pysty syömään. Ja tässä kohtaan minun pitää sanoa, minulla ei ole tällähetkellä mitään laihuuden ihannointia, ei laihduttamistavoitteita, mutta pelkään vain lihomista niin paljon että en pysty syömään. Minulla ei ole ruokahalua, minä en tunne nälkää.
Tämä ihminen, siis minun avomieheni on joutunut kestämään paljon ja sen takia minäkin olen joutunut kestämään erityisenpaljon enemmän. Hän pelkää niin paljon että on käpertynyt omaan suojamuuriinsa, hän ei ole käyttäytynyt normaalisti minua kohtaan koko tänä vuonna. Jonka takia minä taas olen kiukustunut ja turhautunut. Rakastan häntä niin paljon että en halua päästää häntä lähtemään, eikä hän haluakkaan mihinkään lähteä. Mutta me emme ole tällähetkellä kulissia enempää parisuhteessa.
Näin tuntuu käyneen monen ystäväni, tuttuni ja kaverini kanssa. Se on kovin pelottavaa, outoa ja inohottavaa. Mutta minä kyllä ymmärrän, enhän minäkään halua olla oman sairauteni kanssa. En minä siitä nauti, se vain on vallannut minut. Niin miksi kukaan muukaan jaksaisi kestää sitä? Se on hassua miten tämän kaiken näkee jopa facebookissa, minulla on paljon siis tuttuja ja minulla on facebookin ystävinä 391 kaveria. (Poistin satoja tuttuja kun sairastuin, koska olen liian avoin ihminen ja en halunnut kaikkien tietävän sairaudestani. Pahoittelut heille, nyt kun päätin kertoa elämästäni sittenkin paljon useammalle ihmiselle kuin niille melkein 700 kaverilleni, jota vielä hetki sitten facebookissani oli.) Näistä 391 kaveristani ei melkeinpä enää kukaan koskaan kommentoi tai edes tykkää statuksistani. Ei sekään toki minua haittaa, mutta se on vain hassua kuinka ihmiset katoavat kun joku sairastuu. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen huomio mitä olen tänä vuonna huomannut.
Ajattelin heittää tälläisen postauksen ilmoille, vaikka tiedänkin että joistain asioista ei saisi puhua ääneen niin en ole koskaan ymmärtänyt asiaa. Minulla ei tällähetkellä ole valitettavasti voimia yrittää pitää yhteyttä ystäviini, kavereihini tahi tuttuihini. Minulla ei tällähetkellä ole voimia edes saada parisuhdettani toimimaan. Minun kaikki voimani menevät tällähetkellä siihen että yritän itse pysyä jaloillani, yritän sietää kipujani, yritän pitää mieleni positiivisena mikä on onneksi jo pitkään onnistunutkin ja minä yritän haluta parantua. Minä yritän kuunnella järkeäni, mikä on altavastustajana. Yritän selvitä hengissä. Siihen menee minun voimani.
Noora/Cammi
