"Onko minulla oikeus
sanoa että olen sairas?
Olen normaalipainoinen. Ja kuulin että ulkoapäin en näytä ollenkaan sairaalta.
Kuitenkin minä taistelen vakavaa sairautta vastaan, järkeni kanssa. Kuitenkin tänään juttelin ihanan ystäväni kanssa ja sanoin että minua ei kiinnosta tälllähetkellä, vaikka tiedän että minun kroppani on alkanut syömään omia lihaksiani ja käynyt taistoon selvitäkseen. Minua ei kiinnosta mitä pahaa aiheutan itselleni tulevaisuutta ajatellen.Osteoporoosi, erilaiset sydänvaivat ja mitä kaikkea tästä voi tullakkaan..
Tottakai pelkään kuolemaa, olen pienestä pitäen pelännyt sitä. Mutta myös tiennyt/ajatellut aina että kuolen nuorena. Siksi olen aikatauluttanut elämäni kiireiseksi ja unelmani olisivat pitänyt jo toteutua että saisin elää niiden kanssa edes jonkin aikaa. Nyt enää en kuitenkaan tiedä, saavutanko niitä koskaan. Onko minussa tarpeeksi taistelutahtoa ja haluanko oikeasti parantua?
Ihana tukeni sanoi että kun syömishäiriöstä paranee, se tunne mitä sen jälkeen elää, se vapaus on nautinnollista. Kun ei enää tarvitse kysyä keneltäkään lupaa, syödäkseen. Mutta minä en tiedä mikä se tunne on. Pelkään sitä että millaista elämä on terveenä. Olen niin tottunut tähän, en pelkää itseni puolesta. Tiedän mitä tämä on. Pelkään enemmän muiden puolesta, miten he kestävät minua ja miten he kestävät sairauttani. En halua satuttaa ketään, mutta kuitenkin teoillani aiheutan paljon pahaa kaikille läheisilleni. Saan nykyään kaikki itkemään, saan kaikki huolestumaan ja sen takia tunnen syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa.
Olen kuitenkin yrittänyt sanoa itselleni, että nyt on aika olla itsekeskeinen ja oppia arvostamaan itseäni. Mutta ei, huomaan joka päivä että en kuitenkaan niin tee. Katson itseäni peilistä ja nään siellä ruman vartalon johon en ole mitenkään tyytyväinen. Reiteni ja pohkeeni on aivan liian isot. Takapuoleni on suurempi kuin laki sallii ja kaikki jäljet ihossani mitä olen itse aiheuttanut saa minut tuntemaan itseni rumaksi. Katumaan elämääni ja nuoruuttani.
Kadun niin paljon asioita elämässäni ja syytän niistä vain omaa tyhmyyttäni. En halua ajatellakkaan niitä aikoja. Olen unohtanut menneisyyteni. Sekä tulevaisuuteni. Elän tänään, tässä hetkessä."
Olen normaalipainoinen. Ja kuulin että ulkoapäin en näytä ollenkaan sairaalta.
Kuitenkin minä taistelen vakavaa sairautta vastaan, järkeni kanssa. Kuitenkin tänään juttelin ihanan ystäväni kanssa ja sanoin että minua ei kiinnosta tälllähetkellä, vaikka tiedän että minun kroppani on alkanut syömään omia lihaksiani ja käynyt taistoon selvitäkseen. Minua ei kiinnosta mitä pahaa aiheutan itselleni tulevaisuutta ajatellen.Osteoporoosi, erilaiset sydänvaivat ja mitä kaikkea tästä voi tullakkaan..
Tottakai pelkään kuolemaa, olen pienestä pitäen pelännyt sitä. Mutta myös tiennyt/ajatellut aina että kuolen nuorena. Siksi olen aikatauluttanut elämäni kiireiseksi ja unelmani olisivat pitänyt jo toteutua että saisin elää niiden kanssa edes jonkin aikaa. Nyt enää en kuitenkaan tiedä, saavutanko niitä koskaan. Onko minussa tarpeeksi taistelutahtoa ja haluanko oikeasti parantua?
Ihana tukeni sanoi että kun syömishäiriöstä paranee, se tunne mitä sen jälkeen elää, se vapaus on nautinnollista. Kun ei enää tarvitse kysyä keneltäkään lupaa, syödäkseen. Mutta minä en tiedä mikä se tunne on. Pelkään sitä että millaista elämä on terveenä. Olen niin tottunut tähän, en pelkää itseni puolesta. Tiedän mitä tämä on. Pelkään enemmän muiden puolesta, miten he kestävät minua ja miten he kestävät sairauttani. En halua satuttaa ketään, mutta kuitenkin teoillani aiheutan paljon pahaa kaikille läheisilleni. Saan nykyään kaikki itkemään, saan kaikki huolestumaan ja sen takia tunnen syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa.
Olen kuitenkin yrittänyt sanoa itselleni, että nyt on aika olla itsekeskeinen ja oppia arvostamaan itseäni. Mutta ei, huomaan joka päivä että en kuitenkaan niin tee. Katson itseäni peilistä ja nään siellä ruman vartalon johon en ole mitenkään tyytyväinen. Reiteni ja pohkeeni on aivan liian isot. Takapuoleni on suurempi kuin laki sallii ja kaikki jäljet ihossani mitä olen itse aiheuttanut saa minut tuntemaan itseni rumaksi. Katumaan elämääni ja nuoruuttani.
Kadun niin paljon asioita elämässäni ja syytän niistä vain omaa tyhmyyttäni. En halua ajatellakkaan niitä aikoja. Olen unohtanut menneisyyteni. Sekä tulevaisuuteni. Elän tänään, tässä hetkessä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!