Kaikki muut kuin minä.

Sitä minä ajattelen jatkuvasti. Kuinka pahoillani minä olenkaan siitä että mun sairauteni satuttaa muita. Saan jatkuvasti kuulla että musta ollaan huolissaan, kuinka odotetaan että mä oon parantunut ja minä itse tulen takaisin sairauteni alta. Olen jo hymysuin usein ja itse tunnistan jo monesti itseni. Mutta tuntuu pahalta että muut ei näe mua ja kaikkea sitä mitä mä joudun käymään läpi, vain sairauteni. Mutta eipä tässä maailmassa enää saa kiitosta milloinkaan.

Kuitenkin se on suurin syy miksi mä haluan parantua kun en halua satuttaa muita ympärilläni. Kuitenkin niin moni ympärilläni on luovuttanut suhteeni niin miksi minun alamäen tullessa syytetään minua luovuttamisesta? Miksi muut saa luovuttaa ja minun pitää taistella? Minäkin haluaisin paeta sairauttani, mutta joudun elämään sen kanssa joka hetki, miksi sinä siis saat juosta karkuun? Mitä enemmän minun kanssani olet, sitä enemmän näet että minulla ei ole mitään hätää. Tarvitsen tukea taisteluuni, ei sotiakaan voiteta yksin.

Minä olen minä, vaikka olenkin sairas. Älä näe sairauttani kun minä olen täällä. Jonakin päivänä kun minua ei enää ole, voi kaduttaa että et tuntenut minua enää. Niin ainakin toivon, koska minua kaduttaa kun sairastuin ja menetin sinut. Jos voisin, en olisi koskaan sairastunut. Silloin en satuttaisi sinua sairaudellani eikä minun tarvitsisi olla yksin.

Vihaan sairauttani.