Liikunta.

Vielä vuonna 2004 luulin että minusta tulee isona ammattiurheilija, vuosi eteni puoleen väliin kun tajusin että unelmani tanssijana ei tule koskaan toteutumaan. Sen jälkeen opiskelin liikuntaneuvojaksi ja ajattelin että teen liikunnasta jollain muulla tapaa ammattini. Opiskelin kolme vuotta Kisakallion urheiluopistossa, tuo aika oli unelmien täyttymystä. Kolme vuotta sain vain opiskella ja treenata (toki myös kunnianhimoisena tein töitä samaan aikaan). Treenasin monen monta tuntia viikossa ja elin viikot kerrankin terveellisesti, koska urheiluopistossa oli pakko syödä niihin tiettyihin aikoihin. 

Laihduin BED:in jälkeiset noin 30 kiloa pois kropastani ja näytin taas itseltäni. Sen jälkeen kunnianhimoni taas lisääntyi ja aina piti vain saada vaaka näyttämään pienempää kun kävin salilla. Silloin liikunta oli minulle pakkomielle, josta kuitenkin nautin. Kuitenkin 2007 valmistuttuani en osannut enää nauttia liikunnasta vaan siitä että laihduin. En jaksanut enää treenata niin ahkerasti kuin aiemmin ja aloin täyttämään elämääni työllä ja opiskelulla. 

Sen aikainen parisuhdekkaan kun ei antanut minulle mitään, mutta en kuitenkaan halunnut luovuttaa täytin päiväni sillä, että minun ei tarvinnut viettää aikaa kotona. Kävin aikuislukiota, koko päivätyössä, jota tein kuusi päivää viikossa, joskus jopa seitsemän. Tuon suhteen jälkeen lopetin syömisen melkeinpä kokonaan ja laiduin normaalipainon ja alipainon rajoille ja aloin taas treenaamaan täysillä, joka päivä. Kuitenkin kropastani loppui pian energia ja treenaaminen jäi vähemmälle. 

Muutaman vuoden kitkuttelin ja yritin käydä salilla, mutta siitä tuli epämiellyttävää. Viime vuoden tammikuussa sitten kroppani irtisanoutui ja lopetin liikunnan kokonaan. Kevään tullessa yritin hyötyliikkua ja pyöräilin töihin joka päivä edestakaisin noin 5 km. Kroppani hyytyi aivan kokonaan, eikä se enää palautunut ollenkaan. Lihakset olivat kokoaikaisessa pumpissa. Lopetin pyöräilyn kehoni pakoittamana. Siitä asti kroppani on ollut kokoajan erilaisia kipuja ja tiloja päällä. Tänä vuonna en edes muutamina päivinä meinannut päästä sängystä enää ylös kun kroppani oli vallannut niin tuskalliset kivut, että ajattelin jo luovuttamani ennemmin kuin kestävän niin suorastaan sanoen helvetillisiä kroonisia lihaskipuja. 

Nyt jo reilu 4 kuukautta sairaslomaillessani olen yrittänyt opetella keskittymään itseeni ja vain levätä. Nyt viime aikoina kuitenkin olen jo uskaltautunut hieman liikkumaan, mutta lähinnä kävellen. Tänään kuitenkin hyppäsin talviteloilla olleen pyörän selkään ja lähdin Ursulan kanssa pyöräilemään. Vaikka kaikki kielsivät minua tekemästä sitä, kuuntelin taas sairautta ja lähdin kuluttamaan kaloreita. 

Olen viime aikoina huomannut että ainakun kroppani on vähänkin paremmassa kunnossa, alan heti liikkumaan aivan kohtuuttomasti, tilanteeseeni nähden. Tunnin - kahden lenkkejä koirien kanssa tai tällainen pieni 10 kilometrin pyörälenkki.. Mutta vaikka tiedostan tekeväni tälläisiä, en välitä siitä vaan jätän järkeni huutamaan päähäni ja kuuntelen sitä sairautta ja teen kaiken täysillä. Tänään huomasin myös että kun liikun kokoajan, unohdan syödä. Nytkin olen kokopäivän elänyt pelkällä Colalightilla ja kahdella mandariinilla. Katsotaan saanko illalla syötyä kotona jotain, mutta tällähetkellä yritän vain olla ajattelematta asiaa..

Liikuntahistoriani sairauden kanssa on siis varsin kirjava ja haluaisin että pystyisin treenaamaan kunnolla, niin että jaksaisin ja saisin tuloksiakin. Mutta ainakun urheilen teen sen joko täysillä ja ilman ruokaa tai sitten en urheile ollenkaan. Niin hullua kuin se on, en osaa tehdä sitä oikein vaikka minähän olen alan ammattilainen ja olen tehnyt sitä työksenikin, että neuvon muita liikkumaan oikein, teen treeniohjelmat ja saan muille loistavia tuloksia aikaan. Mutta ei, en osaa noudattaa itse noita kultaisia sääntöjä ja en ymmärrä miksi.

(Kuvat Googlesta, hakusanalla hiki ja kiire.)