Ylä- ja alamäkiä.

Oi että tää sairastaminen on kyllä tunteiden sekamelskaa. Eilinen oli ihan kauhea ilta, tuli kunnon masikset päälle ja ne fiilikset mitkä silloin tulee, on kyllä niin hirveitä. Eipä oo pitkään aikaan ollutkaan mitään itsetuhoisia fiiliksiä. Mutta kyllä nekin taas eilen kävi mielessä. En voi muuta sanoa ku et onneks on unilääkkeet, niin kun ne ottaa naamaan niin sammuu onneks niin nopeesti että ei tarvii sietää niitä kauaa. Ja onneks en oo vielä ollut niin hölmö että olisin tehnyt mitään typerää.

Onneks on järkeä vielä sen verran päässä että tajuu elämän arvon. Vaikka mä elämältä ihan kaikkea muuta haluisinkin kuin tämmöstä sairastelua. Mulla on vaan jotenkin niin tyhjä olo, kun ei oo ketään enää vieressä kuka halaa kun tuntuu pahalta. Odotan puheluita ja treffipyyntöjä omalta poikaystävältä turhaan. Kyllä mä ymmärrän, mutten kuitenkaan ymmärrä miksei mua tueta. Onhan se ihan tyhmää että mä muutin pois, mutta kun ei tää parantuminen vaan omassa kodissa onnistunut, niin on pakko tulla sinne missä on parempi olo. Mutta on vaan ikävää että mulle ei anneta semmosta oloa että mut haluttaisiin takaisin kotiin ja että mua haluttaisiin nähdä.

Mä sanoinkin jo että kannattaako tää enää, jos katotaan uusiksi sitten kun mä paranen. Mutta kun tietäisi mikä on paras ratkaisu. Mä stressaan meiän parisuhteestakin niin paljon. Mutta tuntuu että se on ihan turhaa itkeä sellaisen perään mistä tulee vaan surulliseksi, kun mä odotan liikoja tapahtuvan.

Tänään on ollut hirmuisen väsynyt ja jotenkin koomailu päivä. Eilen taas en pystynyt syömään kokopäivänä ja tänään mä sitten vetäsin taas oikein fiksusti ison annoksen jädeä ja jälkkäriks BigMac-aterian. Terve. Mä tarttisin jonkun vetämään mua nenään kun en osaa tätä hommaa yhtään. On taas nii hirveet morkkikset syömisestä ja vaakalukematkin oli noussu laivareissun jälkeen. Kunpa mä voisin olla joku muu.