Teini-iässä mä nauroin masennukselle, mä en ymmärtänyt koko sairautta koska sehän on vaan sitä että ihminen ajattelee negatiivisesti ja on sen takia masentunut. Mä mietin silloin että mä en todellakaan koskaan sairastu masennukseen koska mä oon niin energinen ja yltiö positiivinen. Mä toivon että kunpa mun teini-iän lääkärin taidot pitäisi paikkaansa ja tämä koko tauti olisi pelkästään ajatusvika.
Valitettavasti kuitenkin asia ei ole niin. Minut on vallannut sairaus jota en itse pysty hallitsemaan. Tunnen itseni merkittämättömäksi ja täysin nollaksi, jokainen asia mitä ympärilläni tapahtuu on vain mieleni pahoittamista. Tänäänkin kun minua ei oltu pyydetty mihinkään istumaan iltaa, jäin kotiin itkemään koska minusta tuntui niin pahalta kun minulla ei ole ystäviä. Kukaan ei halua viettää kanssani aikaa, olen itsesäälin kuilussa mille nauran kuinka älytön minun mieleni on.
Tiedän mitä on olla terve ja sitä tuntua minä kaipaan. Mihin on kadonnut minun oma itseni? Se aina hymyilevä ja onnellinen tyttö jonka ulkokuori oli edes kunnossa, vaikka vain esitinkin itsevarmaa, niin olin paljon onnellisempi kuin nykyään. Kaipaan sitä normaalia oloa ja mielen rauhaa mikä päässäni oli. Nyt minusta tuntuu että olen aivan eri ihminen, sellainen joka säälittävästi kaipaa huomiota ja joutuu anomaan sitä ihmisiltä. Olo tuntuu tallotulta, arvottomalta ja itsevarmuus on tiessään.
Minä niin kaipaan jotain ihmistä viereeni, joka silittäisi päätäni niin kauan että nukahtaisin hänen kainaloon ikuisesti. Silloin minä olisin onnellinen, suojassa pahalta maailmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!