Istun Kampissa ja katselen ohi kiitäviä ihmisiä. Mietin mihin he juoksevat, minulla kun ei enää ole kuin aikaa. Kävelin syömishäiriö klinikalta keskustaan ja oli ihanaa tepastella korkeilla koroilla, hitaasti vain nautiskellen säästä ja muiden ihmisten kiitävistä askelista. Nyt minä vain istun kukkien vierellä ja yritän nauttia tästä hetkestä.
Sunnuntain hölmöilyistä johtuen minun mahassani ja keuhkoissa ei ole kovin hyvä olla mutta jotenkin tunnen olevani olemassa, koska vihdoinkin tunnen jotain; kipua. Mietin onko minun elämäni tuhlaamista näin? Kannattaako kenenkään ihmisen tuhlata elämäänsä näin? Kenenkään muun ei ainakaan, mutta kuuluuko minunkaan kärsiä siitä pahasta mitä muut ihmiset ovat minulle tehneet?
Tänään minulla oli ravitsemusterapeutti, hän oli aivan ihana ihminen joka selitti omasta kokemuksestaan ja oli minun tasollani. Hän kyseli ja oli kiinnostunut minun elämästäni. Hän luetteli kaikki minun oireeni ja kertoi kaiken johtuvan minun aliravitsemustilastani. Kehoni on pahalla säästöliekillä ja pitää jokaisesta energianrippeestään kiinni. Olen kuin koomassa, mieleni ja vartaloni ei toimi niinkuin kuuluisi. Vaikka syönkin erittäin epäterveellisesti niin en usko että koko vuoden yhtenäkään päivänä olen syönyt niin paljon kuin ihmisen kuuluisi.
En kuitenkaan enää ole laihtunut koska syön. Ravintoterapeutti antoi minulle kolmen viikon haasteen, jolloin minun pitää syödä useammin kuin kerran päivässä, minun pitää opetella syömään leipää, pähkinöitä sekä maitotuotteita. Siinä on haastetta kerrakseen koska jo noiden tuotteiden ostaminen kaupasta on yksi suuri haaste. Minua jo nyt pelottaa että en pysty pitämään lupausta. Miten ruoka voikin olla jonkun ihmisen pahin vihollinen?
Haluutko että käyn sulle kaupassa? <3
VastaaPoistaKai siel ite pitää opetella käymään. :)
Poista