Miten elämäni voisi olla huonompi?

Eilinen oli järkyttävä päivä. Niinkuin sairaalassakin kaikki meni hyvin lounaaseen saakka, sen aikana tajusin että en voi syödä kaikkea. Annoin puolet koirille, kotona on niin ihana kun voi tehdä itsepäätökset ja ns. piilottaa ruoan koirille. Siitä tulee olo kuin olisi itse syönyt kaiken. Välipala meni helposti alas, olen niin perso kaikelle hyvälle -Se nolottaa hirmuisesti tässä sairaudessa.

Välipalan jälkeen lähdimme kauppaan, joka jo valmiiksi ahdistaa minua. Siellä tajusin että minun tosiaan pitäisi ostaa ruokaa MINULLE! Ahdistuin, ahdistuin mitä lähemmäs kotia kävelin, lähdin heti pyöräilemään kotiin päästyäni, jos se auttaisi. Ahdistus vain nousi ja toivoin että joutuisin kolariin, jotten joutuisi kestämään tätä kaikkea. Mitä enemmän hikoilin, sitä enemmän mietin kuinka valtava minä olen ja en suostunut kääntymään takaisin  kotiin, jatkoin vain eteenpäin. Mietin jo että miten pääsen sairaalaan takaisin, mutta kun en halua olla kenellekkään vaivaksi, en voinut soittaa kellekkään, en voinut mennä lääkäriin, päädyin ajattelemaan itsemurhaa.

Tajusin kuinka paha olla minulla oli, joten käännyin kotiin. Ilman äitini tukea en olisi pystynyt syömään päivällistä. Koko perheeni on muuttanut minun takiani ruokailutavat. Edelleen minua ahdistaa, en edelleenkään tiedä miten voisin olla menemättä maanantaina sairaalaan. Olen lihonut ja koen olevani valtava, minun on pakko päästä alle 50 kilon. Haluaisin itkeä pahaa oloani, mutta joku kuristaa minua. Kävin vessassa, tungin sormet kurkkuuni, liikuttelin niitä edestakaisin ja yritin oksentaa, tajusin että osaisin mutta lopetin sen kesken. Enhän minä voi haluta bulimistisia oireita, jäisin koukkuun oksentamiseen ja joutuisin syömään, koska oksennustaudin jälkeen on aina hirveä nälkä.

Mitä minä teen? Olen taas yksin, niinkuin joka viikonloppu. Oloni on tyhjä, ruma ja hylätty. Mietin miksi elämäni rakkauden jano voittaa minun näkemiseni, olen niin pettynyt että hän ei halua viettää aikaani enää minun kanssani, lupailee elokuvailtaa siihen palaamatta. Turhia lupauksia, ei yökylä kutsuja, hän ei käy luonani, hän ei halua nähdä minua. Kunpa häntä ei olisi olemassa. Kunpa minua ei olisi olemassa. 

Moni sanoo minulle että muista Noora, elämäsi voisi olla huonomminkin. Näinä synkkinä hetkinä en näe yhtään keinoa miten oloni voisi olla huonompi. Kunpa joutuisin kolariin ja koomaan, silloin minulla olisi hyvä olla. Olisin olemassa, mutta en olisi hereillä. 

Ajastin postauksen aamuun, jotta kukaan ei tietäisi tästä olon ollessa päällä. Otan unilääkkeet ja herään aamulla taas parempana.