Hirveä väittely ja meteli, pauke ja huuto. Mihin ne yhtäkkiä katosi? Päässäni on hiljaista ja tyhjää. Olenko enää olemassa? Mitä minulle tapahtuu? Itkin koko matkan kotiin, eli noin tunnin, oloni oli niin tyhjäks. Kyllä, se olin minä piiloutuneena isojen aurinkolasien taakse kun kyynel vieri poskea pitkin bussissa. Moni tuntematon sanoisi että olen pohjalla. Mutta ei, siellä olin kuukausi sitten kun yritin itsemurhaa. Nyt olen jo ainakin noussut kilometrin pohjasta. Älä tuomitse jos et tiedä asioista. Sitä varten on suu ja kirjoitustaito ja minulla s.posti sekä kommenttiboksi.
Mutta minua alkoi vain pelottaa tämä tyhjiö, kuka minä olen oikeasti? Ketä minusta kasvaa tämän taistelun jälkeen? Voitanko minä tämän taistelun? Jos minä voitan häviääkö sairaus vai ei? Haluanko parantua? Tällä hetkellä en vielä tiedä. Mitä elämä on ilman syömishäiriötä? Minä niin pelkään lihoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!