Noniin, kolmanneksi viimeinen aamu edessä. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa. Epätietoisuus ja paraneminen pelottaa. Osastoystäväni pitää perjantaista lähtöäni ihan uskomattomana ja kuulin jopa niin sydämellisen kommentin, että yksi tyttö antaisi paikkansa kunhan minä vain saisin jäädä sinne. Mutta nyt on 4 viikkoa takana ja kun minulla ei ole painonnostotavoitetta niin en saa jäädä pitempään.
En edelleenkään ole varma haluanko tai ehkä ennemminkin uskallanko parantua. Tähän mennessä olen vain muiden takia yrittänyt selvitä tästä. Mutta eihän sairaalahoito olekaan tae sille että parantuu vaan tästä tulee varmastikin vielä pitkä taistelutanner.
Minulla on niin paljon asioita joita minun täytyy päästä ennen parantumista käsittelemään että pystyn parantua.. Ajatuksia joita pitää pystyä saamaan sanoiksi ja tunteita joista en tiedä miten niitä kuuluu käsitellä. Mutta pikkuhiljaa, lapsen askelin minä kävelen. Nopeampaa kun ei valitettavasti pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!