Joskus luulee tuntevansa jonkun todella hyvin, mutta kun elämässä tapahtuu suuri muutos, ei enää tunnekkaan ihmistä ollenkaan. Kun itse luulee että toinen käyttäytyisi jollakin tapaa niin kaikki meneekin aivan erilailla. Aluksi siihen pettyi ennenkuin tajuaa miksi niin käy, sitten kun alkaa tajuta miksi toinen vetäytyykään pois elämästäni niin alkaa antamaan anteeksi. Lopulta tajuaakin että myös itse muuttuu tapahtumien takia ja alkaa erkanemaan toisesta. Kun alkaa itse luovuttamaan niin toinen nouseekin jaloilleen, mutta ei kuitenkaan käytöksellään näytä sitä tosissaan haluavan, kai hän on edelleen kuorensa sisällä, eikä uskaltaudu ulos koska pelkää satuttavansa itseään tai minua.
Kuitenkin rehellisyys olisi parasta mitä voi tarjota, koska se kirpaisee hetken mutta paranee myös vain hetken aikaa. Tuntuu että olen tuhlannut monta kuukautta elämästäni, koska olen ollut sairas. Tuntuu että toinen ihminen ei enää tunne minua koska ei ole ollut tukenani, eikä oppinut tuntemaan vahvistunutta minääni. Minusta tuntuu että en tiedä enää kuka hän on, hän ei enää hymyile, ei saa minua nauramaan aivan kuin hän olisi palanut loppuun. Ja syytän siitä vain itseäni, koska sairauteni tuhosi parisuhteemme. Edelleenkin mietin niitä täydellisiä aikoja, mutta voiko niitä enää saada takaisin?
Miten toisen voi löytää uudelleen kuorensa alta ja kuinka uudestaan tutustuminen toimiikaan. Välillä haluaisin vain juosta piiloon ja jäädä sinne, jottei tarvitsisi satuttaa ketään.
Kuitenkin rehellisyys olisi parasta mitä voi tarjota, koska se kirpaisee hetken mutta paranee myös vain hetken aikaa. Tuntuu että olen tuhlannut monta kuukautta elämästäni, koska olen ollut sairas. Tuntuu että toinen ihminen ei enää tunne minua koska ei ole ollut tukenani, eikä oppinut tuntemaan vahvistunutta minääni. Minusta tuntuu että en tiedä enää kuka hän on, hän ei enää hymyile, ei saa minua nauramaan aivan kuin hän olisi palanut loppuun. Ja syytän siitä vain itseäni, koska sairauteni tuhosi parisuhteemme. Edelleenkin mietin niitä täydellisiä aikoja, mutta voiko niitä enää saada takaisin?
Miten toisen voi löytää uudelleen kuorensa alta ja kuinka uudestaan tutustuminen toimiikaan. Välillä haluaisin vain juosta piiloon ja jäädä sinne, jottei tarvitsisi satuttaa ketään.
Kulta
VastaaPoistaSori nyt vaan, mut asiahan on oikeesti niin, että MIES TUKEE JA RAKASTAA NO MATTER WHAT !!!!!!!!!!!!!!!
Aina jos mies koteloituu tai juoksee pois, SE EI OLE MIES, EIKÄ MISTÄÄN KOTOISIN !!!!!!!
Vaan se on joko lapsi, tai ei rakasta sua...
Nimim; munkin mies lähti kun olin sairas, eikä jaksanut hoitaa ja auttaa mua. Sanat ei riitä kertomaan mitä siitä luuserista ajattelen...
Vastaus kysymykseesi: voi, jos kumpikin sitä haluaa. Molempien on tahdottava yhdessäoloa, jotta parisuhde voi toimia ja voida hyvin. Yksin ei kukaan jaksa pidemmän päälle yrittää, jos toinen ei ole täysillä mukana. Ja tämänhän sinä tiedät. Kannustaisin teitä etenemään rauhallisesti ja keskustellen (jos mies siihen keskusteluun kykenee).
VastaaPoistaEdellisen anon kommenttiin voisin kommentoida sen verran, että kaikki eivät ole saaneet kotoaan eväitä tunteista puhumiseen. Se voi monille olla hyvin vaikeaa, varsinkin jos näkee läheisen kärsivän eikä osaa auttaa vaikka tahtoisi. Silloin tämä henkilö saattaa sulkeutua kuoreensa, jotta ei ainakaan lisäisi pahaa oloa sanomalla tai tekemällä jotain väärää.
Puhumista voi kuitenkin harjoitella ja sen oppii hyvinkin nopeasti, kunhan ottaa sen ensimmäisen suuren askeleen.
Vaikka en teitä tunnekaan, niin luulen että löytäisitte yhteisen sävelen ja ne vanhat hyvät jutut hyvinkin nopeasti, kun vain saisitte käsiteltyä asiat läpi. :)
Tuntuu että olen tuhlannut monta kuukautta elämästäni, koska olen ollut sairas.
VastaaPoistaKuinka paljon nämä kuukaudet kuitenkaan loppupeleissä on elämästäsi? Tai edes vuosi, pari vuotta? Ei juuri mitään! Älä tuhlaa elämäästi murehtimalla ja katkeroitumalla siitä, että olet sairastunut ja tämän vuoksi "tuhlannut" elämääsi. Nyt täytyy keskittyä parantumiseen. Haluatko miettiä myöhemmin, että "olen tuhlannut vuosia, kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta...."? Vain haluamalla parantua voit tulevaisuudessa ajatella, että olet joutunut käyttämään elämästäsi kuukausia siihen, että sairastuit, mutta nyt olet terve ja onnellinen. Vain ihminen, joka on kokenut vastoinkäymisiä, sairautta, menetyksiä, voi kasvaa, oppia itsestään, enemmän kuin joku jonka elämä on aina ollut tasaista. Sitäkin voi pitää rikkautena:)
Kirjoitat, että nämä viimeiset 9kk ovat olleet raskaita, varmasti elämäsi rankinta aikaa. Jos et halua parantua, tulee se jatkumaan, ehkä loputtomiin. Jos päätät parantua, motivoidut ja pyrit siihen, tulee ehkä ensiksi helvetillinen aika, mutta myös lupauksena onnellinen, terve, syömishäiriötön elämä. Toista näistä ainakin olet jo kokeillut. Kumman valitset tulevaisuudessa?
Kiitos kommenteistanne! Niinkuin tästä huomaa asia on kovin vaikea, mutta yritän taistella loppuun asti jotta voin olla varma asiasta. Sekä toki mielummin luovutan elämälle, kuin luovutan elämästä! :-)
VastaaPoista