Viikonloput on useimmiten mulle pahoja olla yksin. Niin tänäänkin, tajusin että mä en taida osata olla yksin tai siis ilman parisuhdetta. Kaipaan hirmuisesti sitä että voi jakaa aikansa jonkun ihmisen kainalossa ja saada lämpöä. Syksyn tullessa varsinkin tuo tunne tulee tärkeämmäksi, tuntea itsensä tärkeäksi jollekulle. Tahtoa tuntea itsensä tärkeäksi ja haluttavaksi seuraksi. Olisi niin ihanaa käpertyä jonkun kainaloon katsomaan elokuvaa ja nukkumaan. Koska sellaista vastakaikua ei tunne niinkuin haluaisin minulla on tapana syyttää siitä itseäni, tunnen itseni rumaksi ja itsetuntoni putoaa nollaan. Peiliin katsoessa näkee ruman vartalon, lihavat jalat ja liian ison takapuolen, roikkuvan mahan, raskausarpia sekä selluliittiä. Itsessään ei näe mitään hyvää vain kaiken sen tuhon mitä syömishäiriöni on tehnyt minulle. Ja taas halu "anorektisiin" tapoihin kasvaa, halu laihtua ja olla jotain "parempaa" kuin nyt on.
Hyvä omatuntoni yrittää pienellä äänellään sanoa että "sinä olet kaunis nuori nainen, juuri sellaisena kun olet. Ansaitset parasta ja saat sitä jos vain annat sille mahdollisuuden. Sinulla on vientiä ja hyvä tulevaisuus edessä.". Mutta jotenkin sitä vain kuuntelee sitä ääntä, joka pään sisällä huutaa lujempaa. Itseinho ja epävarmuus kasvaa, kova ulkokuori katoaa ja huomaan itkeväni suihkun lattialla. Tajuan taas itseäni paremmin ja otan unilääkkeet jottei näitä ajatuksia tarvitse enää ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!