Tupperware seminaarista kotiin, kotona päikkärit ja kaverille, makoilua ja hengailua, lämpöä ja keskusteluja, Helsingin kautta tänään tupperware kokoukseen ja vihdoin kotona. Huojentunut ja hyvä fiilis, keskusteluissa päädyttiin samoihin aaltopituuksiin tapailun suhteen, kumpikaan meistä ei haluu stressata tällähetkellä jonkun toisen perään. Kun toinen on larppauskerhossa Keuruulla niin eipä nähdä niin usein että kyllästyy toisen naamaan mutta kuitenkin kun nähdään niin viihdytään sairaan hyvin toistemme seurassa, mä en edes tajuu miten voinkin olla niin oma itteni jonkun kanssa :D Hullu on kiva olla ja hullut yhdessä on tosi hulluja :D M:n äiti on ihana! On niin kivaa kun on aidosti tervetullu toisten kotiin. Syvällisiä keskusteluja tulikin käytyä eilen hänen kanssaan :)
Tänään nukuttiin päikkärit ja makoiltiin koko päivä leffan kera :) Sitten olikin jo aika lähteä ja kyllä vähän naurattikin kävellä Kampissa käsi kädessä, kun mietin että luuleekohan kaikki että oon pikku tyttö vielä :) Mutta toisaalta tän ikäisenä on ihan kiva tuntea ittensä nuoremmaksi :) Ja en mä taida henkisesti kovin vanha vielä olla :D Mut kannettiin tänään sängystä väkisin keittiöön syömään aamupalaa ja mähän vaan kiukuttelin että en varmaan syö :D No yllättäen en päässy lähtemään mihinkään ennenkun olin syöny :D Ihme pakkosyöttäjä tuo tyyppi onkin :D Nauroin jo et aikooko se lihottaa mua paljonkin siitä lähtikin mun painon arvailu josta en tykänny, mutta kuulemma M kertoo sit jos lihoon liikaa :D Nice.
Yritin näyttää tänään kunnon bodattua kroppaa minkä haluisin, M totes siihen että sullahan on jo ihan täydellinen kroppa että mitä sitä muuttamaan. Kunpa oman kropan näkis itekin täydellisenä, mutta kun se on vaan virheitä täynnä. Mutta en kyllä pistä pahaks kuulla tollasta, ehkä joku päivä uskon siihen itekin.
Miten omaa kroppaa oppisi rakastamaan tai edes tulemaan toimeen sen kanssa?
Mitä ilmeisemmin olet jollain tasolla ainakin ylpeä kropastasi, pidät siitä edes sen verran, että uskallat laittaa kuvan itsestäsi pikkupikkuhepeneissä blogiin saakka ihmisten katsottavaksi. :)
VastaaPoistaEnivei minulla on ratkaisu tuohon epävarmuuteen: sen kun annat virheiden olla. Älä mieti niitä, käännä ajatukset pois. Hetken päästä (no vaatii toki harjoitusta) sitä toteaa, että mitä väliä on hyllyvillä reisillä, mahamakkaroilla tai raskausarvilla (omalla kohdallani ;)? Ei kukaan muu kiinnitä niihin mitään huomiota, kuin minä itse. Ja kun itsekin lakkaa kiinnittämästä huomiota, ne asiat muuttuu ihan merkityksettömiksi. Sitä ikään kuin oppii hyväksyy ittensä vikoineen päivineen, omaksuu semmosen snadin "mitä välii" -asenteen. :)
Sitä paitsi on hyvä pitää semmoinen pieni sääntö mielessä, kuin että jos kiinnität itse huomiota johonkin itsessäsi (olkoon nyt vaikka ne minun hyllyvät reidet), kaikki muutkin takuulla kiinnittää. Niin että mitäpä jos kiinnitettäis se huomio niihin asioihin, joista me itsessämme pidetään ja korostetaan niitä, ja unohdetaan omistavamme niitä minun hyllyviä reisiä tai raskausarpiani.
En sanoisi olevani millään tavalla ylpeä vartalostani, vaan pikemminkin halusin kuvan herättävän ajatuksia syömishäiriöisen ihmisen mielestä sekä puhetta. On minusta ennenkin ollut bikinit päällä kuvia blogissani.
PoistaVoisin sanoa että haluan tabujen rikkoutuvan ja herättää puheen aiheita.
Kiitos ihanista vinkeistä! Minä ennemmin nään raskausarpeni, selluliittini ja yli vuoden urheiluttomuuteni.
Kunpa vain olisi niin helppoa unohtaa kaikki huonot puolensa!
Sepä se, aidosti itsestään epävarma ihminen ei esittele itseään tai niitä asioita, joista ei itsessään pidä. Ehkä sinäkin olet vain niin juurtunut ajatukseen ettet pidä itsestäsi, että vaikka tosi asiassa jo pidät, väität jopa itsellesi muuta. :)
PoistaMinulla on itselläni jonkin sortin minäkuvan häiriö näin raskauden jälkeen. Jostain syystä näen itseni edelleen kovin isona, vaikka vaaka ja vaatteet kertoo aivan päin vastaista. Minun tapa selviytyä on ollut pitää paino sielä samassa, mitä se oli ennen raskautta, ihan sama mitä ajattelen pääni sisällä peilistä itseäni katsoessani. Nyt jo helpottaa sen verta, etten jaksa päivittäin miettiä tuolla perhekerhoissa ja puistoissa tallatessa "isoa mahaani" tai niitä aijemmin mainittuja "hyllyviä reisiä", joiden isosta koosta tai hyllyvyydestä en tosiaan ole edes varma. Vain minulla on sellainen kuva itsestäni. Silti esimerkiksi vaatteet joita käytin ennen raskautta, ovat hieman isoja minulle. Ja ennen raskautta olin täysin tyytyväinen itseeni ja painooni. Että eiköhän tämä tosiaan ole joku raskausajalta jäänyt juttu, että sitä kuvittelee olevansa isompi kuin onkaan :)
Kyse edellisessä kommentissani ei tosiaan ollut oikeasti unohtamisesta, vaan enemmänkin siitä, ettei kiinnittäisi näihin huonoihin puoliin niin huomiota. Että opettelisi elää niiden kanssa sen sijaan, että katsoisi jatkuvasti peilistä että onpa minussa vikoja, tuon ja tuon ja tuon voisi muuttaa. :>
Hei
VastaaPoistaTotta puhui M, olet täydellinen ! Itse vain haaveilen pääseväni joskus noin hoikkaan kuntoon ! Näet itse kauniin vartalosi niin, että kaikki vaatteet näyttää hyvältä päälläsi, eiks näytäkin !
Kiitos! Minä en valitettavasti vain ole samaa mieltä teidän kanssanne. Laihuus ei tuo onnea ja voin sanoa että ei kaikki vaatteet minullekkaan sovi.. Kyllä siinä joutuu hikeä vuodattamaan että näin erikokoiseen ylä- ja alavartaloon on vaikea saada istumaan vaatteita.
PoistaVOI MURRRR!!!
VastaaPoistaNAinen hei katoppa itteäs uudestaan peiliin!! Sun vartalos on sellainen mistä moni on haavaillut monta vuotta nyt avaat vaan ne sun silmät :)
P.s itse reenannut 3vuotta ja tavoitteeena on tuo sinun näköinen täydellinen vartalo ja nuo reidet!!! TAHDON
Kyllä se elämänilo löytyy muista asioista kuin omasta peilikuvasta ja vartalosta. Ehkäpä joku päivä huomaat kiinnostuvasi jostain asiasta niin paljon että unohdat itsesi miettimisen vähäksi aikaa. Sitten joskus vanhana katsot haikaillen omia tämänhetkisiä kuviasi että voi kun oisit silloin nuorena ollut tyytyväinen ja osannut elää elämää hetkessä, nauttien ja iloiten.
VastaaPoista