Näin se mieliala muuttuu.

Olin aamulla kirjoittamassa blogiin näin:

Tänään mulla on erityisen lämmin fiilis niin päässä kuin sydämessäni.

Se kuitenkin jäi kesken ja nyt mä kirjoitan näin:

Voikohan kenenkään elämä olla näin kamalaa kun mun? Mä olisin taas niin valmis hyppäämään kalliolta alas. Istuin just tunnin suihkun lattialla ja itkin kovaan ääneen. Mä menetin tänään rakkaan ihmisen mun elämästä. Ei se ei kuollut, mutta mulle se kuoli. Kun toinen satuttaa toista, haavat ovat syviä ja ne sattuu. Kun uskaltaa alkaa parantaa niitä, epäluottamus repii ne suurempana auki. Kun toivo paranemisesta alkaa, olenkin yhtäkkiä hyppäämässä kalliolta alas.

Musta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä että mä voisin erakoitua omaan kotiin, yksin. Sulkea puhelimen, netin ja olla kaukana jokaisesta ihmisestä jonka maa päällään kantaa. Miehistä on vain ongelmia mun herkkään mieleen ja tuntuu taas että mä en kestä ihmisiä mun arjessa. Vanhemmat on pahimpana tällä hetkellä. Kamala sanoa, mutta onneks ne lähtee kohta kolmeksi kuukaudeksi pois.

Kai oli huono juttu unohtaa kaikki lääkkeet kotiin kolmeksi päiväksi, kun mieliala on taas näin paskana. Onneks mä pääsen aamulla sairaalaan. Mut jotenkin en kyllä oo vakuuttunut siitäkään paikasta.. huoh. Nyt silmät kiinni.

Hyvästi.