Silloin kuin tuntuu että taivas romahtaa niskaan, tuuli puhaltaa vasten kasvoja niin että ei pääse eteenpäin, olet niin väsynyt että et pysty huutamaan apua ja tuntuu että voisi vain romhtaa maan rakoon ja kadota.
Onneksi silloin kuvioihin tulee elämän tärkeimmät ihmiset, nostavat sinut ylös ja antavat sinulle apua.
En ole nukkunut enää kuukausiin kunnolla, en ole koko vuonna liikkunut edet tuntimäärällisesti kahden käden sormien tuntimäärää ja en ole iloinnut enää pitkään aikaan mistään.
Olen kunnianhimoinen ollut aina, mutta nykyään jo stressaan siitä että heräänkö ajoissa, jaksanko olla töissä, miten kerkeän kouluun ajoissa, miten saan jokaisen ihmisen ympärilläni pitämään "aneemisesta" minusta ja miten saan parisuhteeni toimimaan paremmin.
Elämäni on vääristynyt ja luulen ja näen kaikkea mitä muut eivät näe tai koe. Mietin kaikkia muita ihmisiä enemmän kuin itseäni ja jätän itseni muiden tarpeiden varjoon. Luulen että tiedän mitä muut ajattelevat minusta ja panen mielessäni sanat heidän suuhunsa ja muutan heidän asenteensa minua vastaan.
Tunnen epäonnistuneeni elämässäni ja kaiken olevan turhaa. En jaksa enää esittää, en jaksa enää olla pirteä. Nyt on minun aikani vajota pohjalle ja pysyä siellä, niin kauan kuin tarve on.
Diagnoosi on selvitetty, mutta nyt vielä pitäisi hyväksyä se ja uskoa se. Enhän minä ole sairas - olen vain väsynyt mutta en osaa nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!