Kun kaikki tuntuu väärältä.

Kun mikään ei tunnu hyvältä. Kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Kun kaikki on uutta ja pelottavaa. Kun kaikki ei tapahdu niin kuin pitäisi. Tälläisissa tilanteissa minusta tuntuu että olen valintojen maailmassa, pyörin ympyrää enkä tiedä mihin minun pitäis kääntyä. Yritän kuunnella järkeä tai tunteita, mutta tuntuu että ne on tukahtunut.

Olen viimeaikoina joutunut suurien valintojen ja päätösten eteen, olen tehnyt valintani siinä tärkeimmässä. Muutin takaisin kotiin, koska minulla ei ole hyvä olla yksin. Muruseni, tämä ei todellakaan tarkoita sitä että haluaisin erota, vaan se että olen niin vaikeassa tilanteessa, että yritän ottaa myös sinulta taakkaa pois. Inhoan kun teen sinulle pahan olon, teen sinusta jonkun muun kuin sinä olet.

Haluaisin vain niin palata entiseen, siihen parisuhteeseen mikä meillä oli ennenkuin oireiluni taas alkoivat. Minusta tuli epävarma ja sairauteni laukesi taas, ihan niinkuin kahdessa edellisessäkin parisuhteessani, mutta tälläkertaa kun on oikeasti hyvässä suhteessa, tämä sairauskin tuli pahempana. Olen tunnesyöjä, kun olen epävarma en saa ruokaa alas, kun stressaan, en pysty syömään. Kun taas minut valtaa jokin tunne, mitä en osaa sanoiksi pukea. Minä ahmin ja lihon ja kun lihon voin pahoin, jonka takia syön lisää ja lihon. Ja yhtenä päivänä olomuotoni alkaa taas kuvottamaan minua ja alan laihduttaa.

Tätä kierrettä on ollut koko elämäni. Mutta ensimmäistä kertaa, olen joutnut näin suurien päätösten eteen. Mitkä liittyvät minuun, eihän minun ole koskaan ennen tarvinnut päättää tälläisiä. Tämä on kamalaa, kun päätin muuttaa vanhempieni luokse, olen täällä viikon jo ollut. Mutta ei, en ole tyytyväinen näinkään. Minulla on ikävä, ainakun puhun muruseni kanssa, alan itkeä. Odotan että han juoksisi minun luokse ja pelastaisi minut tästä syvänteestä, mutta ei se on liikaa pyydetty. Ei kukaan voi sitä minun puolestani tehdä. Haluaisin tuntea sen tarpeellisuuden ja haluttavuuden. Haluaisin että minua taas sanottaisiin kauniiksi, mutta enhän minä enää edes tunnista itseäni valokuvista.

Ja minähän saan vaan siitä hyvää mieltä kun minua sanotaan kuniiksi, että se varmaan voisi laukaista halun olla vielä pienempi. Salaa minä toivon joka kerta että vaakalukema tippuisi alle 50 kilon, sen maagisen rajan. Mutta ei, olen laihtunut jo sen "25%, jonka yleensä syömishäiriöinen laihtuu painostaan". (En sitten tiedä kuinka totta tuo on). Tästä alemmas on niin vaikea päästä, tuntuu että ei saisi syödä edes sitä tuhatta kaloria minkä rajan olen itselleni pistänyt. Tosin olen yrittänyt olla laskematta kaloreita enää.

Mutta eilenkin, unohdin koko päivänä syödä. Koska en tunne nälkää enää. Syöminen ei vain ole koskaan kuulunut päivärytmiini, mitenkään säännöllisenä. Olen aina juossut paikasta toiseen ja syönyt aina matkalla treeneihin, kouluun tai milloin mihinkin. En ole sitten lapsuuden jälkeen enää istunut ruokapöydässä ja nauttinut ruoasta. Huh, taas minä täällä vain itken ja mietin kuinka ihana mies mulla onkaan, että jaksaa katsoa mua edelleenkin. Kestää katsoa vierestä kun tyttöystävä laihtuu muutamassa kuukaudessa 16 kiloa ja yrittää auttaa minua, mutta minä vain lähden pois. Mutta ei, en minä sitä niin ole tarkoittanutkaan. Huh, kaikki läheiseni on kyllä voittajia, jos tästä selvitään. Varsinkin se tärkein <3