Taas takaisin sairaalaan, eilen illalla kävin tunnin pituisen keskustelun joka pisti minut itkemään. Minua niin harmittaa että minulla on tällainen pirun itsekäs sairaus, joka satuttaa kaikkia ympärillä olijoita. Minua tämä ei satuta, ahdistaa vain suunnattomasti kun minut halutaan parantaa ja minä taistelen vastaan. Kokoajan näen enemmän ja enemmän tervettä minääni ja en tiedä miksi se on niin pelottavaa.
En ole edelleenkään varma siitä uskallanko käydä tätä taistelua loppuun asti. Mutta siitä olen varma että osastojakso on ollut vain hyväksi minulle, mutta ilman terapiaa palaan siihen kyllä heti kun tunnen oloni epävarmaksi tai saan itselleni tunteita joita en osaa käsitellä.
Olen ollut aina ankara itseäninkohtaan ja omakuvani on ylipainoisuuteni jälkeen mennyt hukkaan. Kun katson peiliin näen siellä ison tytön. Minua se haittaa vaikka jokainen iso tyttö ja jokainen muu on kaunis paitsi minä. Minun vain pitää olla pienempi että olen nätti.
Anteeksi kun en ole blogannut viime päivinä niin aktiivisesti kuin haluaisin. Elämäni on tällähetkellä yhtä tunnemyrskyä niin etten edes saa yhtä tunnetta kiinni, jotta voisin sitä miettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Kommentteja valvotaan, joten se näkyy kaikille tarkastettuani sen. Kirjoitathan asiallisen kommentin, niin se pääsee näkyville!