Epäonistuminen.

Taas sitä mennään kohti syömishäiriöklinikkaa.. Viikon tavoitteet on menny ihan perseelleen ja kotiruokaa ei tosiaan ole tullut syötyä. Paastoa taas takana jonkun aikaa, light cola on pysynyt elämässä ja sillä on hyvä täyttää maha. Ahdistaa kun olo on niin epäonnistunut ja ruoka ei oikein maistu taaskaan. Kun katson jääkaappiin, tuntuu kuin siellä olisi vain kaikkea kiellettyä. Mikään kotiruoka ei tunnu lailliselta ja sairaalan opit alkaa tuntumaan taas väärältä. Syksy alkaa tulemaan ja tulevaisuus ahdistaa.

Epäonnistuminen elämässä tuntuu pahalta, minulla ei ole parisuhdetta, ei mitään mitä tulevaisuudelta haluaisi. Kaikki tuntuu huonolta ja ei vain jaksaisi aamuisin herätä ja nousta sängystä ylös. Kotona on niin vaikea syödä, kun kukaan muu ei tee ruokaa syödäkseen, ainakaan niihin aikoihin kun minun pitäisi syödä. Jääkaapissa ei ole kotiruokaa tai tukea syömiseen. Raha alkaa loppua kun työsuhde loppui. Kelan rahat tulevat joskus, jos vain on tullakseen. Vakuutusyhtiö selvittelee korvaushakemuksiani, eikä ole kustantanut lääkkeitäni moneen kuukauteen.

Ensi kuusta lähtien en tiedä saanko sairaslomaa, saanko rahaa ja opiskelutkin olisi alkanut eilen.. Joten en voi kesken kaiken aloittaa opiskelujakaan. Mutta en ymmärrä miten voisin palata vielä kouluun koska se vie minulta niin paljon energiaa, koska haluan olla paras. En tyydy edelleenkään opiskelemaan tyydyttävästi. Syksyn tullessa ja pimeyden tullessa mielialani tippuu. Haluaisin alkaa elää, mutta kroppa pistää edelleen pahasti vastaan. Se ei jaksa mitään, vaikka minä jaksaisinkin henkisesti.

Minua on yritetty parantaa vain lääkkeillä ja muutamalla hoitajan kanssa puhumishetkellä. En ole päässyt puhumaan niistä asioista minkä takia olen sairas. Tuntuu että kohta lataamo on taas paras paikka missä minun tulisi olla. Olen taas lopussa, henkisesti palamassa lopuun. Fyysisesti olen ollut jo lopussa, kauan.  Puuh. Inhoan elämääni.