Koti-ikävä.

Mulla tuli yhtäkkiä ihan hirvee koti-ikävä. Mutta ei mihinkään olemassa olevaan kotiin, vaan pikemminkin ikiomaan kotiin. Missä mä saisin asua yksin, missä olis mun koirat ja mun huonekalut ja mä olisin sisustanut sen omilla tavaroilla. Mullahan ei ole oikeestaan muuta kuin mun sänky ja sohva ja keittiökamat enää jäljellä. Koska mä myin kaiken mun omaisuuteni pois. Unelmissa siintääkin valkoinen uusi koti, jossa olisi piha. Mä en kaipaa kun koiriani, isoa keittiön ja olkkarin yhdistelmää jossa voin viettää aikaa ihanien ystävieni ja perheen kanssa. Haluaisin sen verran kokoa asunnolle että voisin pitää joulun minun luonani ja kutsua sinne perheeni ja sukua  myös.

Mä niin kaipaan omaa rauhaa, siis yksityisyyttä elämälleni. Vanhempien kanssa asuminen on ollut ihanaa siihen asti kun sain heiltä apua ja tukea sairauteeni, en olisi pärjännyt missään muualla tuota aikaa. Mutta pikkuhiljaa luulen pärjääväni yksin, vaikka syömiseni onkin kieroutunutta niin minä syön joka päivä. Enää en valehtele itselleni ja tajuan että minun on syötävä edes vähän jotta pysyn elossa. En halua enää niitä kipuja, rytmihäiriöitä ja huonoa oloa mitä minulle alkuvuodesta tuli.

Unelmoin tulevaisuudesta.